E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Romaani
Kirj.
Suomennos
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1917.
Talo sijaitsi lehmuskujan varrella juuri sillä kohtaa, mistä tie lähtiisolle aukiolle. Viime vuosina oli sen poikki vedetty raitiotielinja,mutta ainoastaan kesäisinä sunnuntaipäivinä oli liikenne niin vilkas,että selvään huomasi pääkaupungin läheisyyden. Arkioloissa vallitsirauha ja hiljaisuus kapealla tiellä vanhain jättiläislehmusten alla.Lapset leikkivät häiritsemättä puutarhaveräjien ulkopuolella, koiratnauttivat täysin määrin maalaiselämän vapaudesta, ja vanhat pariskunnatkävelivät verkalleen käsikynkässä, haastellen menneistä ajoista jaluoden väliin silmänsä ylös puiden latvoihin, jotka kaareutuivat heidänpäittensä päällä nyt niinkuin silloinkin, kun he olivat nuoria jamaailma oli heille uusi.
Täällä tunsi olevansa ulkopuolella nykyaikaisen elämän hälinää jalevottomuutta, täällä saattoivat pienokaiset, joiden taistelu ei vieläollut alkanut, ja vanhukset, joiden voimat jo olivat uupuneet, nauttialepoa ja rauhaa. Siksipä myöskin vanha rouva Rönnov oli miehensäkuoltua kaksikymmentä vuotta sitten ostanut puistokujan varrella olevanharmaan talon asuakseen siinä loppuikänsä.
Rouva Veronika Rönnov oli syntynyt maalla ja viettänyt siellälapsuutensa, nuoruutensa ja avioliittonsa ensimmäiset vuodet. Hänoli jo keski-ikäinen, kun hänen miehensä valittiin valtiopäivilleja perheen täytyi muuttaa pääkaupunkiin. Siellä poika ja tytärmenivät naimisiin ja uusi sukupolvi kasvoi. Ne olivat työtä japuuhaa kysyviä vuosia rouva Rönnoville, jonka koti muodostuikokouspaikaksi ei ainoastaan sukulaisille ja ystäville, vaan myöshänen miehensä valtiollisille hengenheimolaisille ja monillesen ajan mainehikkaimmille miehille ja naisille. Hän oli tuskinhuomannut vuosien kulumista, niin kauan kuin hänen kykyään javoimiansa tarvittiin ja elämä vielä sykki rikkaana ja lämpimänähänen ympärillään. Mutta kun hänen miehensä kuoli — äkisti ja ilmanedelläkäypää sairautta sydänhalvaukseen —, silloin hän yht'äkkiä tunsitulleensa vanhaksi. Hänet valtasi ääretön väsymys. Ajan monirientoinenlevottomuus, ihmisten kilvoitteleva uurastus, suurkaupungin meluja hälinä — kaikki väsytti ja tympäisi häntä, ja mahdollisimmanpian hän jätti Kööpenhaminassa olevan asuntonsa ja muutti tuohonharmaaseen taloon lehmuskujan varrelle, jonne maailman meno kuuluivain kaukaisena humuna ja missä puiden suhina kesät talvet kertoihänelle menneisyydestä ja rakkaista omaisista, jotka ennen häntä olivatsiirtyneet suureen hiljaisuuteen.
Hänen poikansa ja tyttärensä olivat seuranneet isäänsä.Tyttärentytärkin oli kuollut, mutta jättänyt jälkeensä avioliitostaaneversti Barnerin kanssa pojan, Tagen, joka oli jo saavuttanutluutnantin olkalaput. Joka kerta hänet nähdessään rouva Rönnov tulimuistaneeksi muuatta nuorta miestä, joka oli lähtenyt Slesviginkolmivuotissotaan hänen sormuksensa sormessaan ja hänen kuvansalompakossaan. Romanttinen nuorukainen se oli ollut, kaikessaerilainen kuin se mahdikas tilanomistaja ja valtiopäivämies, jokasittemmin oli hänen puolisonsa. — Vanhasta rouvasta tuntui melkeinkäsittämättömältä, että neljäs sukupolvi oli saattanut nousta näinpian. Hänen ainoa pojantyttärensä, Nina, oli mennyt naimisiinhovijahtimestari Lindholmin kanssa ja oli neljän lapsen äiti, jotavastoin Ninan sisarpuolella, seitsemäntoista vuotta nuoremmalla Evalla,oli avioliitossaan konsuli Valeurin kanssa ainoastaan yksi lapsi,pieni, vuoden vanha Vivika-tyttönen.
...