Produced by Tapio Riikonen
Yksinäytöksinen runoelma
Kirj.
WSOY, Porvoo, 1911.
Pieni laaksonpohjukka Gileadin vuoristossa. Taka-alallavähittäin kohoavia vuoria, sivuilla metsää, metsän reunassa vasemmallaJeftan maja tuuheitten leipä- ja viikunapuitten suojassa. Laaksoonlaskeutuu kaksi polkua. Oikealta tuleva käy pienen kummun yli, jonkalaella kasvaa rehevä tamariski. Metsän reunassa oikealla pieni lehtimajapuiden siimeksessä.
Molemmin puolin Jeftan majan ovea on pystytetty lehtimeijut, ovenpäällys lehvillä somistettu. Iltapäivän aurinko paistaa heleästivasemmalta.
SARA TÄTI (tulee kiireisesti vasemmalta, toisessa kädessä vakkanenviikunoita, toisessa hunajakakku-vakka, pysähtyy majan oven eteen).Hagar! Hagar tyttöseni!
HAGAR (sisältä). Heti paikalla, täti! (Avaa oven, lyö lapselliseniloisesti kätensä yhteen.) Ihania! Ihania! (Ottaa toisen vakkasen.) Kuinkaihania, täti!
(Menevät majaan.)
ENO HILKIA (tulee majan takaa metsiköstä, katsastaa meijuja ja lehviäoven luona, myhäilee tyytyväisenä. Siirtää erään istuimen kivipöydänääreen viikunapuun alle, yhä myhäillen). Kukapa olisi uskonut… Kukapaolisi uskonut tämän kunnian päivän Jeftalle koittavan… Niin rävähtikuin aurinko pimeän pilven alta! (Asettelee uudelleen istuinta.) Muttakas! Kun mies on sankariksi syntynyt, niin on, ja hänen päivänsä kerrantulee, pulpahtaa kuin vesi kallion rinnasta —
(Sara ja Hagar tulevat majasta.)
HAGAR. Kaksi! Vielä kaksi, rakas täti! Pian ne sinun kämmenilläsisyntyy.
SARA. Voi voi sinua, lapsukaiseni! Niinkuin en minä tietäisi mikä kuuluutavalliseen, mikä juhla-ateriaan.
HAGAR. Mutta tämän ainoan kerran — täti kulta — rakas täti!
SARA. Niin niin — kulta — ja rakas, ja — — vasta tänään minäymmärrän että sinä olet itsepintainenkin, tyttöseni! (Huomaa Hilkian.)Kas, Hilkia! — Katsoppas nyt sinäkin, Hilkia eno, tätä sisarvainajammetytärtä, tätä Jeftan tyttöstä! Kymmenen, sano kymmenen herkkua olen minäjo valmistanut, ja kuuletko kummaa: hän kärttää vielä kahta lisää!
HILKIA. Että oikeinko kymmenen! — No onpas, no onpas —
HAGAR. Mutta rakas eno, sanotko sinäkin että »onpas»?
SARA. Niin niin, siinä nyt kuulit mikä on »onpas» ja mikä sen yli!
HAGAR (lapsellisen närkästyneesti). »Onpas»! Kerran viidessäkymmenessävuodessa ilmestyy Israelissa sankari. Kerran viidessäkymmenessä vuodessaastuu sankari voiton seppel otsallaan majansa kynnyksen yli, jasilloinkin lasketaan sormin mitä hänen eteensä kannetaan ja sanotaan:onpas!
SARA (nauraen). Kas, kas! — Vai kerran viidessäkymmenessä! Sanoppastyttöseni, montako on siitä, kun Jair löi amalekilaiset?
HAGAR. Ainakin viisikymmentä — en minä ollut silloin syntynytkään!
SARA. Sepä! Ei edes syntynyt. — Kuuleppas nyt Hilkia, mitä haasteleetämä Jeftan tyttönen, jolla on tuskin kuusitoista ajastaikaahartioillansa, mutta joka kuitenkin luulee kantavansa kaikki Israelinsankarit sormenpäillänsä! — Kaksikymmentäkaksi vuotta on siitä kun Jairpalasi voittoretkeltänsä, täsmälleen kaksikymmentäkaksi rypältenkorjuunaikana. — Eikö niin, Hilkia?
...