Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe.
Santeri Alkio
Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström Osakeyhtiö 1896
Katovuosina
omistaa nämä rivit
nöyrimmällä kunnioituksella
Tekijä
Tämä teos liittyy jatkona »PUUKKOJUNKKARIT»-teokseen, ollen kuitenkinsiitä riippumaton, itsenäinen teos.
Oli sunnuntaipäivä toukokuun lopulla vuonna 1867. Ei missään näkynytvielä kevään esikoisia. Paksuina kinoksina peitti lumi Pohjanmaanlakeita vainioita. Sen lisäksi nujutti ja ryöpytti lunta, ajaen eräälleEtelä-Pohjanmaan kirkolle tulevat ihmiset etsimään suojaa joko kirkostatai likeisistä taloista.
Kirkonkellojen kumea pauke sai hyvin vähän juhlallisempaa muutostaaikaan, sillä niiden äänet tuntuivat kaiuttomina kuolevan jo hautuumaanäärimmäisellä nurkalla. Sitä vastoin paisuva myrsky yhä äänekkäämminanasti puhevallan ja vaikutuksen. Vanha tuuliviiri multaushuoneenkatolla kituutti ja valitti niin kuin senkin olisi ollut vilu. Kirkkonäytti melkein tavallista pienemmältä, kun sen rajapiirteet alkoivatkadota sakean lumiryöpyn sekaan. Hautuumaan ympärillä kasvavat halavat,pihlajat ja tuomet huojuivat alastomina tuulen mukana etelää kohti.Suunta näytti niitä ikäänkuin suututtavan, sillä jokaisen syvemmän,pakollisen kumarruksen perästä ne rajusti suoristivat lehdettömätlatvansa, ravistelivat ja puistelivat niitä kuin vanhat, kärtyiset ukothapsiansa.
»Tämä näyttää kauhealta», taikka jotain sen tapaista sanoivatkirkkomäellä toisiansa tapaavat ihmiset. Niitä kokoutuikin huomattavatmäärät, mitkä jalkaisin, mitkä hevosilla. Vanhan tavan mukaan keräysiparvi tyttöjä kirkon eteiseen, missä muutama hymyilemään luotu suukoetti noudattaa luontaista taipumustaan. Mutta hymyily pakeni niin kuinomantunnon tuskissa ja kirkon eteinen jäi pian tyhjäksi.
Kirkkoon kokoutui runsaasti kansaa, kaikkien kasvoilla vakava, totinenilme. Aamuvirren sävel soi kaiuttomasti ja tuntui ikäänkuin arastelevansitä terävää, viheltävää ulvahtelemista, minkä ulkona pauhaava myrskysynnytti rikkeimissä ikkunaruuduissa. Hataroista ikkunoista tuprusi lumikirkkoon, kooten paksuja kinoksia ikkunalaudoille ja synnyttäen hienonlumipyryn niiden tienoilla istuvain ympärille.
Jumalanpalveluksen aikana, jonka kirkkoherra toimitti, oltiin hyvinhiljaa. Pappi ihmetteli seurakuntansa käytöksen muutosta. Nuorilla oliollut aina niin paljon toisilleen kuiskaamista itse saarnan aikana, nytainoastaan harvat päät kumartuivat siinä tarkoituksessa. Pappi otaksuitässä näkevänsä Kaikkivaltiaan mahtavan käden kurituksen seurauksia.Hänen sydämensä heltyi. Yhtäkkiä, itsekään muutosta huomaamattaan, tunsihän olevansa samaa lihaa, samaa verta tuon kansan kanssa, joka nöyränä,äänetönnä hänen puhettansa kuunteli. Ulkona nyt niin tavattomaan aikaanpauhaava lumimyrsky ja sen omituiset, peloittavat äänet muuttuivathänen heltyvässä mielikuvituksessaan ikäänkuin välittömiksi Jumalanvanhurskaan vihan ääniksi. Oma syyllisyys, oma osallisuus noiden veljienja siskojen kanssa samoihin rikoksiin nousi vuoren tapaiseksi painoksi.Itse sitä huomaamattaan muutti pappi puhetapansa: alussa oli hän puhunut*teidän* synneistänne, nyt hän puhui *meidän* synneistämme. Puhe ei enääollut ankaraa, tuomitsevaa lainsaarnaa, vaan yhtäjaksoista nöyräärukousta. Hänen asemansa Jumalan ja ihmisten