Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Jalmari Kara
Helsingissä;Kustannusosakeyhtiö Kirja,1913.
Oy Weilin & Göös, Helsinki.
Kulku-Kalle.
Tuulasvalkea.
Kultainen hämähäkki.
Upoksissa.
Isä Giuseppe.
Kostaja.
Ristilyönti.
Lauri Kesto.
Notkon yksinäinen torppa oli syvällä korvessa, sen tien varrella, jotakyläläiset kulkivat kaupunkiin. Kylään oli noin neljän kilometrin matkaja kaupunkiin lähes kaksi penikulmaa.
Oli myöhäinen helmikuun ilta. Ulkona oli kova pakkanen ja tuuli ajelituiskulunta hankiin hukkuneiden aitojen yli. Notkon tuvassa paistoiemäntä leipiä. Tytär kutoi kangasta, vanha ruotuvaari kurisuttelipenkillä piippunysäänsä ja renki loikoi sängyssä juritellen hiljaajotakin rekilaulua. Vaivainen kattolamppu tuikutti kangaspuiden lähelläja hiillos hehkui paadella, leivinuunin edessä.
Etehisessä kuului joku tömistelevän lunta jaloistaan. Ovi aukeninaristen, kylmä ilmavirta syöksyi tupaan ja tulija astui sisäänpysähtyen kynnyksen luo. Hämärässä ei saattanut erottaa muuta kuinhänen pitkän vartalonsa ääriviivat.
— Hyvää iltaa, toivotti hän hiljaa.
— Iltaa, iltaa, emäntä uunin vierestä vastasi, — vieras käyperemmälle, tässä sopisi käsiä lämmitellä.
Tulija astui uunin luo. Hän oli nuori, tummaverinen ja laihakas mies.Yllään oli hänellä ohut, kulunut takki, ja kun ei hänellä ollutkintaita olivat hänen kätensä sinertävät ja kylmästä kankeat. Mitäänvirkkamatta ojensi hän kätensä hiillosta kohden ja hieroi niitä.
— Mistäs kaukaa vieras tulee? kysyi emäntä.
— Kaupungista… Olisi kylään aikomus.
— Vai kylään. Ei lie vieras tämän paikan ihmisiä, kun ei tunneta?
— Ei.
Ja vieras jatkoi hetken kuluttua:
— Sehän minä olen se Kulku-Kalle, jos emäntä on sattunut kuulemaan.
— Kyllä on kuultu. Vai se.
Senjälkeen vallitsi tuvassa äänettömyys. Päre, jonka emäntä oli uuniinkurkistettuaan pistänyt muurinrakoon, risahteli hiljaa palaessaankarstalle. Kangaspuut kolahtelivat tahdikkaasti; silloin tällöinköhähti vaari penkillä. Vieras lämmitti käsiään sivulleenkatsahtamatta.
— Näinköhän tässä saisi yötä olla? kysyi hän vihdoin kääntyen emäntäänpäin.
Emännän katse oli epäilevä ja terävä.
— No ilkeäähän ihmistä on tuollaiseen jumalanilmaankin ajaa, muttakyllähän tässä on kovin huonoa tilaa. Meillä on tuo vaarikin, ja miehetovat ahtaneet kiukaan niin puita täyteen, ettei sinnekään sovi.
Vieraalle oli emännän epäluulo tuttua, ja hänellä olisi ollut vastausvalmiina. Olisihan hän voinut sanoa, että kulkija tyytyi mielihyvälläviettämään penkilläkin yönsä, tai muuta semmoista. Mutta emännänpuhuessa olivat hänen silmänsä osuneet kangasta kutovaan tyttöön.Heidän katseensa olivat kohdanneet, ja tytön silmien kirkkaus olisaanut lämpimän laineen vierimään läpi hänen ruumiinsa. Hän muistiennestään nuo viattomat kasvot, joiden hipiä oli harvinaisen hieno jailme avuton kuin lapsen. Ja emännän sanat olivat jo unehtuneet kun hänjälleen kääntyi hiillosta kohti.
Syntyi äänettömyys. Emäntä rien