Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed
Proofreaders
Kuvaus nykyaikaisesta suomalaisesta liike-elämästä
Kirj.
Eino Leino
1914.
1.
—Antti! Miksi et tervehdi häntä?
—Ketä?
—Johtaja Soisaloa. Etkö näe? Hän seisoo rantalaiturilla ja heiluttaahattuaan meille.
—Missä? koetti Antti tirkistää. Mutta samapa se! Voinhan minäkinhattuani huiskahuttaa.
Samalla keksivätkin hänen silmänsä pankinjohtaja Soisalon keskeltäsankkaa ihmisjoukkoa, joka oli tullihuoneen kahden puolen rantaankokoontunut. Itse seisoi hän laivan kannella, nuori, kaunis, vaikkahiukan kalseahkon näköinen nainen vierellään, ja iloitsi jo edeltäkäsinsiitä herkullisesta illallisesta, jonka hän nyt kuukauden kestäneenulkomaa-matkan jälkeen aikoi vaimonsa ja parhaan ystävänsä Soisalonseurassa syödä Luodolla tai Kappelissa.
—Terve! Terve! huusi hän yli laivanlaidan ja viittasi iloisestikädellään.
—Hei! huusi toinen ja kiversi siroja, lyhyiksi leikattuja viiksiään.
Kaunis matka?
Viimeinen kysymys oli Antin vaimolle tarkoitettu, kuten uudistettu,äskeistäkin vielä kunnioittavampi ja kohteliaampi hatunkohotus todisti.Rouva vastasi siihen vain ystävällisesti päätään nyykäyttelemällä.
Kyllä, matka oli ollut todellakin kaunis aina Köpenhaminasta alkaen,Gottlannin kohdalla vain ruvennut tuulemaan hieman. Mutta sekin uhka olilaannut leppoisaksi ja tämä päivä oli tulla lekoteltu pitkin melkeinpeilityyntä merta, jonka rajatonta kauneutta vain joku valkoinen purjetai kaukaisen höyryaluksen savu olivat ikäänkuin inhimillisemmäksimääritelleet. Sentään tuntui niin tuiki hauskalta tulla kotiin. EikäHelsingin Eteläsataman pieni, iltapäiväinen idylli suinkaan ollut omiaanmuukalaisenkaan matkailijan mieltä tuonne takaisin Suomenlahden tällähetkellä niin lempeille ja ystävällisille ulapoille käännyttämään.
Viipyi jonkun verran, ennen kuin laiva, Suomen Höyrylaiva-osakeyhtiönuusimpia ja suurimpia, oli paikalleen tullihuoneen eteen asettunut.
Antille kävi pitkäksi ystävänsä ilahtuneisiin silmiin tuijottaa. Hänkääntyi jälleen vaimonsa kera juttelemaan.
—Katsopas! virkahti hän, viitaten kävelykepillä ympärilleen. Ei tätänäköalaa vain tarvitse kenenkään ulkomaalaisenkaan edessä hävetä.
—Ei, vastasi toinen, seuraten silmin hänen viittaustaan. Vaikka kylläminä omasta puolestani pidän enemmän Tukholman satamasta.
Anttia ei oikein miellyttänyt tuo vastaus, mutta ei hän myöskäänviitsinyt ruveta siitä kiistelemäänkään. Olkoon vain oma makunsakullakin! Ja kaunishan se oli Tukholmankin satamaan tulo, raikas virtavarsinkin, silloin kun siinä vilppaan aamupäivän aurinko silmiähuikaisevasti välähteli.
Helsingin satama taas oli nähtävä iltapäivällä. Ja Antti antoi katseensavielä hetkisen hyväillä sen hänelle niin tutunomaista ja kotoistaihanuutta.
Kesäisen auringon paiste siivilöityi sulana kultana Tähtitornimäenherkkien lehdistöjen lomitse, saaden kaikki satamanvarretsunnuntaillista rauhaa helottamaan. Tuulta ei tuntunut ilmassaollenkaan, vain loiva merenläikkä ajeli pitkiä, kimalteleviamaininkejaan, joiden päällä lepäilevät valkeat lokkilinnut keinuivathiljaa ja kauniisti kuin vaahtokellot. Toisia kaarteli taivaankorkeudessa melkein ylimaailmallisina olentoina kuin jonkun oudonpilven tai meren jumalan lähettiläät.
...