Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Kyösti Wilkuna
Otava, Helsinki, 1919.
Työtoverit
Viimeinen mohikaani
Oikea ammattimies
Ikuinen jöröttäjä
Loukattu aviomies
Matkakumppani
Suutarin Leena
"Mulla piisaa"
Veljekset
Miekannielijä
Matti Rentonen
Punakaartin päällikkö
Totinen israeliitta
Väkevä mies
Joonas Paski ja hänen osuutensa Venäjän vallankumouksessa
Suntio Aaholma järkyttää auringon arvovaltaa
Vapauttava vertaus
Emännöitsijä
Tuulenperän ammattikuntalaisia
Suursiivous
Metsätalossa
— Kilk, kalk! Kilk, kalk!
Tasaisesti ja hellittämättä kaikui tuo ääni louhuiselta rinteeltä.Täsmälleen kello seitsemän aamulla se alkoi ja kesti kello kuuteenillalla, tauoten vain puolenpäivän aikaan yhdeksi tunniksi.
Kivimiehet Simola ja Saikku siellä työskentelivät, toinen pidellenporaa, toinen lekaa hoitaen. Kevätvarhaisesta he kalkuttivat aina näinsyksymyöhään, jolloin puut alkoivat kellastua ja pieni, puolittainhuvila-asutuksen muodostama kylä sai yhä autiomman tunnun.
He olivat jo vuosikymmenen työskennelleet kumppanuksina, ensinnävaltion töissä, sittemmin omaan laskuunsa. Kylässä ja pitkin sen halkikulkevan radan vartta rakennettiin yhtä mittaa niin, että kivityötäriitti enemmän kuin tehdä ehti.
Oikeastaan he eivät olleet ihan tasa-arvoiset työkumppanukset, sillä
Simola oli työnantaja ja Saikku päiväpalkkalainen. Simola teki
rakentajain kanssa työsopimukset ja maksoi sitten kahdesti kuussa
Saikulle sovitun päiväpalkan.
Paljon heissä oli toisiaan muistuttavaa. Molemmat olivat ensinnäkinpieniä, alle keskikoon. Ja tummapintaisia he molemmat niinikään olivat,kummallakin miltei pikimusta tukka ja mustat kulmakarvat. Saikulla olilisäksi silmätkin mustat, mutta Simolalla ne olivat siniset. Tämänviimemainitun eroavaisuuden lisäksi oli Simola hiukan täyteläisempi jahartiakkaampi kuin Saikku, joka oli laiha ja suonikas.
Juroja, harvasanaisia ja sitkeitä mällinpurijoita he olivat kumpikin,uutteroita ja vääjäämättömiä työssä.
Molemmat olivat perheellisiä miehiä, mutta Simolan avioliitto olilapseton, jota vastoin Saikulla oli puolikymmentä perillistä. Tästä seluonnollisesti johtui Simolan taloudellinen etevämmyys, niin että häntoveriinsa nähden kykeni esiintymään työnantajana. Hänellä oli siistipunaiseksi maalattu tupa radan kupeessa hiukan tuonnempana kylästä japankkiin vei hän aina tavan takaa joukon säästösatasia. Saikku olivähintään yhtä säästäväinen, mutta kassaa hänelle ei kertynyt, kun olisiksi monta suuta syömässä ja asuakin täytyi vieraan katon alla. Muttatästä taloudellisesta eriarvoisuudesta huolimatta olivat he lujastitoisiinsa kiintyneet. Sanoin eivät he sitä koskaan toisilleenosottaneet ja yleensäkin puhuivat he työmaalla mahdollisimman vähän.Saattoipa väliin mennä kokonaisia päiviäkin, etteivät he sanaatoisilleen vaihettaneet. Kun Simola vähää ennen seitsemää kiipesilouhikon rinnettä ylös työmaalle, tapasi hän aina Saikun juuri paikallesaapuneena sekä ripustamassa eväsreppuaan ja takkiaan katajanoksaan.Hyvää huomenta ei toivotettu kummaltakaan puolen, ei edes puolinainenmurahdus tai päännyökkäys tullut kysymykseen. Simola ripusti vain omanreppunsa ja takkinsa toiseen oksaan, otti puserontaskustaan vanhoistakellonkuorista muodostetun rasian, josta haukkasi siistin palanpikanel