E-text prepared by Tapio Riikonen
Kirj.
Charles Dickens
Suomennos
Werner Söderström, Porvoo, 1888.
Taisteltiinpa kerran kuuluisassa Englannissa, yhdentekevää milloin jamissä, surmaava taistelu. Oli pitkä kesäinen päivä ja aaltoileva ruohovihantana. Moni itsestään kasvanut kukka, jonka Luoja oli aikonuthyväntuoksuiseksi kasteen vastaanottajaksi, tunsi sinä päivänälasitetun kupunsa reunoihin asti verestä täyttyneeksi ja nyökistyimaahan päin kauhistuksissaan. Moni hyönteinen, joka oli saanut hennonvärinsä viattomista kasveista ja niiden lehdistä, sai nyt toisenlaistaväriä kuolevista miehistä ja jätti peljästyneenä lennellessäänjälkeensä luonnottomia merkkejä. Välkkyvä perho tahrasi siipensä reunatvereen. Joki virtasi punertavana, ja tannertunut maa muuttui ropakoksi,sillä ihmisten ja hevoisten jälkihin kokoutui verta, joka punersi jaloisti kaikkialla auringon paisteessa.
Parasta, ett'emme saisi tietää, mitä kuu näki tällä taistelukentällä,kun se nousi ilmanäären mustahkosta reunasta, joka yhtätasaisena siellätäällä pistäytyi puun tahi töyräkkeen taakse, ja kun se sitten kohositaivaslaelle ja silmäili alaalta kenttää, jossa makasi kuolleita kasvotylöspäin. Aikoinaan olivat nämät äitinsä rinnoilla tähystelleet äitinsäsilmäyksiä tai uinailleet onnellisina. Parasta ett'emme saisi tietääsalaisuuksia, joita jälestäpäin kuiskaili myrkyttynyt tuulipuhaltaessaan tämän päivän hävitysten, tämän yön kärsimysten jakauhujen näyttämön yli. Monta kertaa valaisi yksinäinen kuu tätätaistelupaikkaa, monta kertaa vahtasivat tähdet sitä surullisina sekätuuli puhalsi monta kertaa sen yli, mistä ilmansuunnasta milloinkin,ennenkuin tämän taistelun jäljet ennättivät haihtua pois.
Tosin hävisivät ja haihtuivat ne vähitellen, mutta pysyivät sentään yhäjäljellä pienissä yksityissuhteissa, sillä luonto, joka on paljonylhäisempi ihmisen intohimoja, tuli kohta jälleen levolliseksi jahymyili rikokselliselle taistelukentälle samoin kuin ennenkin senviattomana ollessa. Leivot visertelivät yläällä sen kohdalla. Kiitävienpilvien varjot ajelivat toisiansa nopeasti ruohokon, viljavainioiden,naurismaiden, metsän, likeisen kaupungin huoneiden ja kirkontornienkattojen yli selkeään ilmanääreen päin, jossa taivas ja maa kohtaavattoisensa ja jonne iltarusko katoaa. Toukoja pantiin, ne kasvoivat jakorjattiin. Joki, joka kerran oli virrannut punertavana, käytti nytmyllyä. Miehet työskentelivät auran ja viikatteen kanssa rauhallisissatoimissa; lampaat ja karja syönnöstivät; lapset juoksentelivat huutaahoilaten peltojen välillä lintuja karkottelemassa; savu pöyrysi ilmaanmökkien uuninpiipuista; kirkonkellot ilmoittivat sapatin levon; vanhattulivat aikansa eläneiksi ja kuolivat; kedon rauhalliset eläimet samoinkuin kukatkin pensaissa ja maassa kehittyivät täysikasvuisiksi jakuolivat määrättyyn aikaansa; ja kaikki tämä tapahtui sillä jylhällä,verisellä kentällä, jossa tuhansia oli kaatunut isossa taistelussa.
Mutta kasvavassa viljassa oli alussa mustanvihreitä pilkkuja, joitakaikki kammoksuen silmäilivät. Joka vuosi tuli sellaisia pilkkujaviljaan, ja tiedettiin, että näiden viljavien paikkojen alla olijoukottain ihmisiä ja hevosia haudattuna, ja se teki maan viljavaksi.Kynnettäessä tuli siellä aina näkyviin isoja matoja, jotkakauhistuttivat peltomiestä. Ja niitä lyhteitä, jotka sieltä koottiin,sanottiin kauan perästä päin sotalyhteiksi ja pantiin ne erikseen. Eikoskaan tapahtunut, että sotalyhdettä olisi nähty viimeiseksi kuormassaelojuhlalla. Kauan jälkeenpäin tuli kynnettäessä aina näkyviinsodanjätteitä. Missä taistelu oli t