Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Eino Leino
1907.
1.
Tuolla kaukana Suomen sydänmailla, missä mustat vedet seisovatliikkumattomina hallaisissa rämeissä, oli Jaana Rönnyn koti.
Se sijaitsi yksinäisen metsä-maantien varrella, kahden pikkukaupunginvälissä, joita kymmenpeninkulmainen autio ja kolkko korpitaival erottitoisistaan. Majatalot olivat harvassa, tie aina joko vetelä tahikuoppuralla. Kyliä ei ollut muita kuin yksi ainoa, kolmen peninkulmanpäässä pohjoisemmasta kaupungista.
Matkamiehet, varsinkin rahdinvetäjät, poikkesivat Rönnyn mökkiinmielellään. Mökin emäntä, jota Holli-Reetaksi sanottiin, kiehauttikupin kuumaa kahvia tuossa tuokiossa; isännällä taas, synkällä jarokon-arpisella Iikka Rönnyllä, oli aina toisen tuvan piironkikaapissatilkka sitä kermaa, jota ei kissa juo.
Mökki itse oli ylempänä törmällä. Siinä oli kaksi tupaa ja kamaripöksäporstuan perässä. Sauna sijaitsi kivenheiton päässä edellisestä pienenmetsäjärven rannalla, jota Kuikkalammeksi sanottiin.
Maanviljelys ei mökissä menestynyt. Halla pani kaikki puhtaaksi,Kuikkalampi huokui kylmää kautta kesäkauden ja upottava suo senpohjoispäässä lähetti ilmaan loppumattomat parvet suuria,hallavasulkaisia surman lintuja, jotka kosteilla siivillääntukahduttivat kaikki, mikä maassa oli kaunista elämää ja kukkimista.
Saunassa asui Jaana, isännän äidin, ikälopun Miina Rönnyn kera, jotaylipäänsä vain mummoksi nimitettiin. Samoin kuin Iikka Rönty itse olitämä kotoisin vielä synkemmästä sydänmaasta, kaukaa tuon pohjoisenkaupungin takaa, pietismin ja petäjäleivän iankaikkisista korpikylistä,missä kuolema oli ainoa kunnanlääkäri ja jumalan sana ainoa särvinahdistetuille sydämille.
Mummo oli ankara kasvattaja.
Oikeastaan olisi Jaanan hänen mielestään pitänyt kuolla. Se olisi ollutparas takaus hänen taivaalliselle perinnölleen.
Mutta Jaana jäi kuin jäikin elämään. Eikä kulunut aikaakaan, kun hentokukkanen jo osoitti, että sen syvät juuret olivat tässä eikä tuonentuonpuolisessa maailmassa.
Epäilemättä teki mummon piiska parastaan. Hän löi mielellään jahartaasti ikäänkuin olisi muokannut Herran viinamäkeä. Jaana huusi niinpaljon kuin jaksoi ja sätkytteli sääriään innostuksella, joka ei voinutolla jumalasta, vaan isästä perkeleestä.
Muuten ei mummo suinkaan ollut pelkkä mörökölli. Hänellä oli myöslempeät hetkensä, jolloin hän kertoi monta kaunista ja pöyristyttäväätarinaa kyöpeleistä, kirkkomaasta, menninkäisistä sekä yleensä luonnonhyvistä ja pahoista haltioista. Enimmäkseen kuitenkin pahoista, silläne olivat sekä elävämmät että mahtavammat.
Jaana kuunteli silmät selällään.
Mummon tarinat olivat kaikki tosia. Ne olivat sattuneet, jollei ainajuuri hänelle itselleen, niin kaikissa tapauksissa jollekin hyvinläheiselle sukulaiselle tai tuttavalle.
Yksi niistä piirtyi Jaanan poveen tulikirjaimilla. Vielätäyskasvaneenakaan hän ei voinut muistella sitä sielussaan syvästikauhistumatta.
Se oli tapahtunut mummolle itselleen hänen nuorena ollessaan.
Hän oli hiihtänyt kahden korpitalon väliä hämärtyvässä talvi-yössä.Silloin hän oli kuullut aivan selvään, miten kova hanki taittui hänentakanaan. Oli ollut aivan kuin olisi kaahlannut siellä mies suurissasaappaissaan. Hän katsoo jälelleen; ei näy ketään. Hän hiihtääeteenpäin, niin ala taas kuulua sama ääni ja ähkiminen. Silloin eimummo ollut enää muuta odottanut, vaan lukenu