Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed
Proofreaders Europe.
Herman Bang
Tanskasta suomentanut
Juho Ahava
Ensimmäisen kerran julkaissut
Arvi A. Karisto 1908.
Herman Bang (s. 1858) on herkkähermoinen ja tuulien tuutimatanskalainen kirjailija, julaissut runoja, romaaneja, kertomuksia janäytelmiä. Sitä paitsi on hän toiminut kriitikkona, luennoitsijana,näyttelijänä ja teatteriregissörinä. Aikaisemmin kuulunut realistiseensuuntaan, tietysti silloinkaan voimatta kieltää hermokasta jahaavemielistä luonnettaan, mutta on viimeaikaisissa teoksissaan, joihinkuuluu 1907 julaistu novelli "Väkevin" (Staerkest) syventynyt yhäenemmän mystillisyyteen.
Istuimme "eläintieteellisessä puutarhassa" ravintolan edessä. Valkosetkukat loistivat mailleen vaipuvan auringon paisteessa omituisella jaräikeällä hohteella — kukat saavat fosforin hohteen ukkosilman edellä— kuten missäkin tulihelyissään. Edessämme suuressa lammikossaleikkivät flamingot levottomina lepattavine, vaaleanpunaisine siipineen,jotka olivat kuin kämmekät vedenpinnan ylitse kohonneina ja liehuivattuulenhenkäyksissä. Ja korppikotkien kirkuna — kun kumarruimmeeteenpäin pöytämme ylitse, saatoimme nähdä ne, pimenevissä, varjojenkietomissa häkeissään, joissa ne ojentelivat paljaita,kummituksennäköisiä kaulojaan — viilteli kuin vääntökairan vinkunatorvisoittokunnan melun lävitse.
François Carville, joka alinomaa (levotonna kuin nainen rajuilmanedellä) siveli koneellisesti ja hermostuneesti otsaansa kädellään,sanoi:
— Mitä ne soittavat?
— Salomea.
Vastaaja oli Raolo Bratianu.
— Kuinka salamat ovat vaaleita, sanoi Francis Ewelyn ja siirsi viheriäälasiaan.
Leimahti uusi salama — vain valkosena juovana väräjäväin lehtien yllä,ja kerjäläiset ammottelevine kurkkuineen päästivät uuden ja jälleenuuden salaman välähtäessä nurisevan valituksen, ja saukot palavinesilmineen ja vavisten kauttaaltaan limaisine ruumiineen, valittivatmäkättävällä äänellä.
— Mitä ne soittavat? kysyi François Carville uudestaan ja liikuttelilakkaamatta käsiään.
— Salomea, sanoi Raolo uudestaan ja puhalteli alinomaa egyptiläisenpaperossin savua sulettujen huultensa välitse, ikäänkuin tahtoisitäyttää ukkosilman sen vaaleansinisillä ja moninkertaisilla kiemuroilla.
— Kuinka koivut loistavat, sanoi Ewelyn hiljaa.
— Niin, sanoi Raolo, jalopeurain valituksen kohotessa rautahäkeistä,korahdellen kuin sotaurhon hengitys, kun hänellä painajainen ratsastaa.
— Koivut ovat neroja puiden keskuudessa.
— Tulkaa!
François se näin huusi puoliääneen ja vaikeni jälleen — samassa kuinrepeävä räjähdys iski alas jyrisevältä taivaalta, pannen kaikkienhäkkien rautaristikot rämäjämään ja kitajamaan. Ja yhdellä kertaa,kaikista rautaverkoista, kaikista häkeistä ja lammikoista ja tuhansistasuojuksista parahti esiin tuhansien eläinten, petojen, lintujen jamatelijain huuto, yksi ainoa huuto parahti esiin ja hajosi jälleentuhansiksi ääniksi elefanttien väristen nostaessa vapisevat kärsänsä jakoleasti mylviessä, ja norsunluuhampaiden välkkyessä välähtelevissäsalamoissa.
Lammikkojen ylitse räpyttivät flamingot lamautuneine siipineen, japelästyneet korppikotkat piilottivat paljaat päänsä ja laahasivatruumiitaan häkkien