Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Koonnut
E. Werner [Elisabeth Bürstenbinder]
Suomennos [R. Mellin]
Porissa, O. Palanderin kirjapaino, 1881.
Näytetty: Joh. Tamsén.
Pääkaupungin paras kirkko oli tungoksiin asti täynnä. Sinnesaapuneesta suuresta ihmisjoukosta ja alttarin runsaistakukkakoristuksista, kuin myös pitkästä rivistä kirkon ulkopuolellaodottavia ajoneuvoja, saattoi arvata, että vihkimys, joka siellä olitoimitettava, oli herättänyt huomiota ja osanottoa avarammissakinkeskuuksissa. Väestön käytös oli tämmöisissä tiloissa tuo tavallinen,kun paikan pyhyys ei salli mitään kuuluvampaa uteliaisuuden tahiosanottavaisuuden osoitusta — odottava levottomuus, tarkkavaarinotto kaikesta mitä sakastin vaiheilla tapahtui, ja viimeinyleinen tyytyväisyyden äännähdys, kun sen ovet aukesivat, ja, urkuinensimäisten sävelten kuuluessa, morsius-pari astui näkyviin.
Lukuisa ja loistoinen oli se joukko mikä nyt keräytyi morsiusparinja alttarin ympärille. Komeat univormut, raskaat silkki- jaatlaska-puvut, lyöhyvät pitsikutoukset, kukat ja timantit, kaikkihohti, aaltoili ja kohisi yhtenä vilinänä. Niinhyvin etevimmätsuku- kuin rahaylimykset näyttivät täällä ollevan saapuvilla,juhlamenon loistoisuutta enentämässä.
Oikealla puolen morsianta seisoi, etevimpänä vieraana, eräs varteva,komea upseeri, jonka univormu ja lukuisat rintatähdet osoittivatpitkällistä sotapalvelusta. Ryhtinsä oli teeskentelemätön jaarvoisa, nykyiseen juhlallisuuteen soveltuva, ja kuitenkin näytti,niinkuin hänen väkäisten kasvoinsa takana piilisi jotakin, mikä eisopinut tähän iloiseen juhlamenoon. Silmänluonne, millä hän katselimorsius-paria, oli omituinen, synkeä, ja kun silmänsä kääntyivät poisja vilahtelivat tiheään tunkeutuneen väkijoukon ylitse, silloin lensinäille uljaille kasvoille ikään kuin tukahutettu mielikarvaus tahivihastus, ja piukkaan likistetyt huulet värähtelivät vienosti.
Vastatusten tätä miestä ja sulhaista lähinnä seisoi eräs toinen,sivilivaatteisin puettu, vanhahko herra ja, kuten näytti, likisimpiäsukulaisia hänkin; mutta ei hohtokivien ylellinen paljous,joita hän lakkarikellossaan, sormuksissansa ja rintaneuloissaannäytti katseltaviksi kantavan, eikä tuo tavattoman mielihyväinenryhtinsäkään voineet luoda häneen hiukankaan vertaa sitä ylhäisyyttä,mikä teki vastatusten seisovan upseerin niin merkilliseksi. Kokoulkonäkönsä oli aivan tavallinen, ellen sanoisi halpamainen, eikävoinut se silminnähtävä voitto-ilokaan, mikä nyt siinä oli nähtävänä,tehdä sitä jalomaisemmaksi. Sanomaton tosiaankin oli se voitto-ilo,millä hän katseli morsiusparia ja sitte silmäili ympärilleenloistoisan kokouksen ja täpötäynnä olevain penkkirivien puoleen; seoli tyytyväisyys semmoinen, jonka kauvan tavoiteltujen tarkoitustenvoittaminen synnyttää ja hänessä ei pieninkään epäkohta häirinnythetken juhlallisuutta.
Mutta nämä kaksi miestä olivatkin ainoat, jotka näyttivät vähänhartaammalla mielihalulla käyvän tähän juhlallisuuteen osallisiksi;morsius-pari ei sitä tehnyt. Ei olisi vento-vieraskaan saattanutpitää niin vähän väliä tästä juhlallisesta toimituksesta, kuin nämämolemmat henkilöt, joiden tuota pikaa piti oleman toistensa omat. Tuoyhdeksäntoista vuotias morsian oli kieltämättä ihana tyttö, muttakuitenkin hengähteli kaikki hänen ympärillään ikään kuin jää-kylmääviuhkaa, joka ei soveltunut paikkaan, eikä nykyiseen hetkeen.Alttarikynttiläin valo leikitsi hänen valkoisen atlaskavaatetuksensasyvissä poimuissa ja kimalteli hänen kalleuden koristeittensatimanteissa, mutta