Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Kristofer Janson
Suomennos.
Porvoossa, 1887.
Werner Söderström, kustantaja.
Oulun uudessa kirjapainossa.
I. Erkki ja Aino. Tanssit pappilassa.
II. Aino kirkossa. Ylioppilas kasvattajana. Hyvät toiveet.
III. Kylässä ja kotosalla; kotosalla ja kuitenkin kylässä.
IV. Sisällistä ja ulkonaista taistelua.
V. Uusi taistelu. Apujoukot saapuvat.
VI. Kaupungin neiti. Talonpojat. Taistelua.
VII. Voitto.
Ensimmäinen luku.
Erkki ja Aino. Tanssit pappilassa.
Erkki oli ylioppilas ja Aino papin tytär. Erkki oli noin kahdenkymmenenkahdeksan vuotias; hänen hiuksensa valuivat silmille ja hän oli pitkä,laiha, miettiväinen, joskus onnettomankin näköinen. Aino oli vainviidentoista vuotias, kasvultaan lyhyt, hänen ruskeat hiuksensa olivatkammatut ylös, otsa oli pyöreä ja valkoinen, silmät iloiset,veitikkamaiset, ja posket punaiset ja verevät. Ylioppilas kävihuolimattomasti puettuna vanhaan, kuluneesen nuttuun, jonka raksitavallisesti tuli näkyviin kauluksen yli. Ainon puku sitä vastoin olisievä ja siisti, hänen lyhyt hameensa riippui tasaisissa, pehmeissälaskoksissa ja hänen valkoiset sukkansa mukaantuivat somasti hänensolakkaa pohjettaan myöten. Erkki kulki aina yksin; joka päivä, kunilma vaan oli kaunis, nähtiin hänen kerta sekä aamu- että iltapuolellaastuskelevan tietä pitkin suurten puitten varjoissa. Silloin olihänellä aina sateensuoja kainalossaan eikä katsellut hän oikealle eikävasemmalle. Aino juoksi enimmiten Mari karjapiian kantapäissä tahiriippui hän Halvari rengin käsivarresta, kun tämä lähti hakemaanhevosta metsästä.
Sen kylän sivistyneet pitivät ylioppilasta vähän omituisena, sillä hänei juuri koskaan puhutellut ketään eikä koskaan mennyt kylään, kunhäntä kutsuttiin. Mutta aamusta iltaan istui hän kirjansa ääressä jakun kulki hänen asuntonsa ohitse, näki myöhään yöhön kynttilän valonloistavan pienistä ikkunoista. Kuitenkin kerrottiin pitäjässä hänenusein käyvän talonpoikien luona ja varma oli, että hän tavallisestipuhutteli heitä, kuu he tekivät työtä pelloillaan ja sillä aikaa hänlepäsi hetkisen heidän nuotioillaan. Talonpojat pitivät hänestä, sillähän oli aina lempeä ja ystävällinen köyhille, mutta he pelkäsivät myöshäntä, sillä hän puhui joskus niin kummallisesti ja hänen katseensa olihänen puhuessaan niin terävä että se ei miellyttänyt kansaa.
Taloutta hoitamassa oli ylioppilaalla vanha palvelia, joka ikäänkuinkuului taloon, samoin kuin pöydät ja tuolit, ja jonka hän kaiken muunmukana oli myös perinyt isältään.
Hän asui vanhassa, harmaassa rakennuksessa, missä oli isot,kylmänlaiset huoneet, joiden seinissä riippui esi-isien kuvat tukkapuuteroittuna ja kukat rinnassa. Siellä oli pitkiä, autioita käytäviä,joiden läpi tuuli talvi-illoin ulvoi ja vinkui. Talon edustalla olipuutarha, jossa pitkissä riveissä kasvoi sammaleen peittämiä, paksuja,juhlallisen näköisiä puita, jossa rikkaruoho ja ruusut kilvan kasvoivatja jossa ei koskaan käytetty saksia eikä lapiota. Mikä siellä vaan ottikasvaaksensa sai rauhassa rehoittaa, ja mikä taas tahtoi kuolla, sekuolikin. Omistaja kulki kyllä siellä, katseli sitä, mutta hän eihuomannut mitään eivätkä häntä peloittaneet tarinat kummituksista jahaamuista, jotka muka pimeän tultua lentelivät oksasta oksaan pitkässä,taloon vievässä kujanteessa.
Ja vuosi vuodesta joutui rakennus yhä enemmän rappiolle; siellä täällä