Produced by Tapio Riikonen
Kuvaus Savon kansan elämästä
Kirj.
Kauppis-Heikki
WSOY, Porvoo, 1920.
Tämän meikäläisten kylän nimi on Mäkijärven kylä, joka tulee Huhainvuorelta vähän koommin niinkuin etelään päin. Kylä ei ole päässytkuuluisaksi eikä myöskään vuori, sillä ne molemmat ovat pieniä.Taloisia taloja on siinä järven ympärillä puolikymmentä ja hyvinkinsama määrä puumökkejä, isompia ja pienempiä sekaisin.
Elämä on täällä melkein samantapaista kuin muuallakin sellaisten elämä,joita suurempi maailma nimittää yksinkertaiseksi kansaksi. Muttavähätpä siitä. Nämäkin vain elelevät laillaan, vieläpä laulelevatkin,ja erinomainen laulun halu onkin nuorilla. Minun pitää jo mukavuudenvuoksi pistää heidän vanha, mutta aina uutena pysyvä laulunsa tähänsärpimen lisäksi.
Se on näin:
"Rakkaus on rauhan kukka, muista kultani, muista se; ei se muutoin tule hukkaan, jos ei kielet katkaise."
Tällaiset olivat nuorten lauluja, eikähän vanhoilla lauluja olekaan, jajos onkin, niin ne ovat vain tällaisia:
"Ei aina keyriä kestä,
ei aina tupia pestä."
Oli tällä kylällä vakaviakin ihmisiä, niinkuin Hemmolan isäntä Hemmo jamuutamia muitakin, jos ei laulunhaluisia vakavina pidettäne.
Syksyllä se mikkeli-syömingissä selvästi näyttäytyi, mikä mistäkinpiti, ja sitten aina paremmin, jos oli viljalti viinaa. Silloin sattuivälistä, että tapella nutistivatkin, jos asioissa niin kantautui.Vähemmän viinan aikana, jolloin ei tullut kuin parhaiksi puhetuulelle,ottivat kirjamiehet puhellakseen raamatusta, ja jotka eivät siihenkyenneet, ne pitivät muuta parran pärinätä.
Mikkeli-syömingissä syödään kovasti. Niitä pitää joka talo vuorollaan,ja niihin kutsutaan kaikki naapurit. Yhtenä keiton lajina onlammasrokka, ja sen tähden sanotaankin että "päästään tästä Mikkeliin,niin pässi orteen kurnutetaan".
Sinä syksynä, josta kerron, oli ensimmäiset tällaiset pidot Hemmolassa.Isäntä, jota Hemmoksi kutsuttiin, jouduttautui ne pitämäänensimmäiseksi, hän kun jouti hyvästi kävelemään kutsumassa, silläkotona oli hänellä kolme aikamieheksi saapaa poikaa työssä. Eikä hänmuutenkaan enää maallisista töistä välittänyt, veisaili vaan virsiäkotonansa ja niissä paikoin kylässä, jossa siitä pidettiin.
Joka syksy Hemmo kävi aina kutsumassa vanhan mökkiläisensä LiejuniemenLassin vuoden alkiaisiin. Naapurinsa kutsui myös jokaisen, vaikka eihän kaikista oikein pitänyt, ne kun olivat hänen sanainsa mukaansuruttomia pökkelöitä.
Ruualta päästyä piti isäntä pienen puheen.
—Tuota minun mielestäni, sanoi hän, ei saisi nämät syömingit ollaainoastaan syömistä, juomista ja joutavaa lopakoimista varten, vaanettä kokoonnuttuamme muistaisimme paremmin kiittää Luojaamme, joltakaiken saamme.
—Kyllä kaiketi se ei pahempikaan olisi, sanoi Liejun Lassi, jolla ainaoli tapana sanoa että "kyllä kaiketi".
Toiset miehet eivät myöntäneet eikä vastustaneet, olivat vain ääneti;toisillensa siinä salavihkaa vähän naurahtivat. Hemmo kurkisti pöydänorrelle ja virkkoi:
—Eiköhän oteta ja veisata joku pieni virren värssy. Hae sinä, Jahvi,kirjavasu.
—En minä tiedä, missä lienee, sanoi Jahvi.
—No mene sinä Hermanni.
—En minä … menköön Ima.
...