Mitäs teet, niin eestäs löydät
Kirj.
Adolf Allardt, Pori
1888.
SISÄLLYS:
I.
II.
III.
IV.
V.
VI. Kuuden vuoden perästä.
Kymmenen vuoden perästä.
Laurilassa oli joulu niinkuin muuallakin. Tuore pärekerros oli orsillaja valkasi somasti avaran pirtin laen, pahnat kahisivat lattiassa;pitkä honkapöytä oli peitetty lumivalkealla pöytäliinalla, röykkiöleipiä ja kaakkuja oli pöydän yläpäässä, ja keskellä oli kolmihaarainenkynttilä, joka tukevasti seisoi raskaassa tinajalassaan ja katselikorkealta asemaltaan uhkarohkeasti katajaista, suurta ja monivanteistaoluthaarikkaa. Kynttilä ei enää palanut, sillä nyt oli jo päivä,joulupäivä. Kirkossa oli oltu, paleltu ja yskitty. Kirkon kuulumisinaoli kerrottu muun muassa, että nyt jo se Aijälän maisterikin ensikerranpuusäkissä paukutteli. Aamiainen oli syöty, ruo'at korjattu, paitsileivät ja kaakut, sillä viimemainituista oli alimmainen syötävä vastasuvella ruistoukoa tehtäissä.
Siinä talon renkipari venyi pahnoilla ja imeskeli piippujansa.Naispalvelijat, Maiju ja Kaisu, istuivat ovisängyn laidalla jasupisivat hiljaa keskenänsä. Mutta siellä heidän takanaan olipitkällään talontytär, ja vaikka näyttikin kauemma pirtissä olijoistakuin olisi lapsi nukkunut, niin eipä nukkunutkaan, vaan kuuntelitarkoin, mitä Maiju ja Kaisu puhuivat, kuunteli tarkkaan, nykäsi väliinheitä hameen selkämyksestä ja naurahti hiljaa, saipa silloin tällöinsanan parikin kuiskatuksi.
Kävihän se nuhina laatuun niin kauan kuin isäntä pöydän päässäjouluvirsiä veisasi, mutta sen tuiki tau'ota täytyi kun Laurila ottipostillan ja rupesi siitä joulusaarnaa lukemaan.
Mutta loppui jo saarna pitkäkin, ja väljemmin hengitti naisväkipirtissä; vieläkin tuntui väljemmältä kun isäntä, tallissa miestenkanssa käytyään, pujahti vaarin kamariin toiselle puolen pihaa ja laskisinne rauhassa vaarin sänkyyn nukkumaan. Ja rengitkin ne lähtivättoiseen taloon, tuonne vaan toiselle puolen tanhuaa.
Pian se pikku nukkuja, talon pikku Sanna, kepsahti vuoteeltaan ylös,kun se olo tuvassa, isän mentyä, väljemmältä rupesi tuntumaan. Eikätuossa äidin läsnä-olo ollenkaan tukalalta tuntunut; vapaasti sai Sannahilpeän luontonsa irralle laskea. Äiti siinä peräsängyssä oli vähänaikaa lonkallaan ja katseli virsikirjaa, mutta kirjaimet rupesivat niinhullunkurisesti silmissä tanssimaan ja peittyivät vihdoin ihanharmaasen hämärään. Kas kun raukaisee, tulleeko vaan pyry kun niinramasee, tuumii emäntä ja katoo porstuanperä-kamariin. Meni kaihuokuulle, sillä oli jo kolmesta ollut ylhäällä, keittänyt väellejoulukahvit, ollut kirkossa ja taas aamiaisen laittanut.
Ja nyt oli tuvassa niin väljä olla. Maiju ja Kaisu rupesivat laulamaan;reistasivat ensin "Koko maailmaa", sitten "Kuin kirkkaast' kointähtikoittaa." Mutta laulu meni vaan semmoisella akkain nuotilla, ivailiSanna ja lauloi ne niin kuin niitä hänelle kansakoulussa oli opetettu.
Siinä sitä laulu antoi aihetta toiseen. Jo Maiju lauloi helevällääänellään: "Kukkuu, kukkuu, kaukana kukkuu." Eikä se Kaisukaan olluthuonompia, hän se veti niinkuin pelillä vaan: "Tuoll' on mun kultaniain' yhä tuolla."
Heitä Sanna kuunteli, hyräili vaan hiljaa joukkoon. Mutta kun laulu oliloppunut, niin alkoi Sanna. Siinä hän ensin oikein nuottiniekan tavallapuhui aivan kuin itsekseen, mutta niin että toisetkin kuuliva