Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Aamu
Kirj.
Porvoossa,Werner Söderström Osakeyhtiö,1919.
Muutamia vuosia on kulunut. Christophe täyttää pian yksitoistavuotta. Hän kehittää itseään edelleen musiikki-alalla. Hän perehtyyharmoniaoppiin Florian Holzerin johdolla, joka on Pyhän Martinurkuri, isoisän ystävä, sangen oppinut mies; tämä opettaa hänelle,että akordit, yhteissointujen sarjat, joita hän enimmän rakastaa,harmoniat, jotka hivelevät hänen korviaan ja sydäntään ja joita hänei voi kuunnella tuntematta selkäpiissään väristystä, ovat pahoja jakiellettyjä. Kun Christophe kysyy, minkä tähden, ei hän saa muutavastausta kuin että niin on asia: sääntö ne kieltää. Koska hän onluonnostaan taipumaton kuriin, niin hän rakastaa niitä yhä enemmän.Hänen suurin ilonsa on keksiä ihailluissa mestareissa niitä ja mennäniitä näyttämään isoisälle tai opettajalleen. Siihen isoisä vastaa,että noissa säveltäjissä se on ihailtavaa ja että Beethoven ja Bachvoivat sallia itselleen mitä tahansa. Opettaja ei ole niin taipuisa,vaan ärtyy ja sanoo happamesti, etteivät ne suinkaan ole heidänparhaita tuotteitaan.
Christophe pääsee ilmaiseksi konsertteihin ja teattereihin; hän oppiikäsittelemään hiukan kaikkia soittimia. Viulunsoitossa hän on jomelkoinen taituri; ja hänen isänsä on viisaasti tietysti hommannuthänelle paikan orkesterissa. Hän hoitelee siinä tehtävänsä niinhyvin, että hänet nimitetään muutaman kuukauden koetus ajan jälkeenvirallisesti Hof Musik Vereinin toisen viulun soittajaksi. Niin alkaahän elättää jo henkeään; eikä se olekaan liian aikaista; sillä perheenasiat pahenevat yhä. Melchior on tullut arveluttavan kohtuuttomaksi, jaisoisä vanhenee.
Christophe ymmärtää hyvin surullisen asianlaidan; hän on jo vakavanja huolestuneen näköinen kuin aikamies. Hän täyttää uljaastivelvollisuutensa, vaikkei hän tehtäviänsä erikoisesti harrastakaanja vaikka hän on usein nukahtaa väsymyksestä illalla orkesterissa,sillä siellä täytyy olla myöhään ja hänellä on ikävä. Teatteri eijärkytä enää hänen mieltään niinkuin ennen pienenä. Silloin, pienenä,— siitä on nyt neljä vuotta, — olisi hänen suurin kunnianhimonsaollut päästä siihen arvoon, jossa hän nyt on. Nyt hän ei rakastaenimpiä niistä kappaleista, joita hänen täytyy soittaa; hän ei uskallavielä lausua niistä arvosteluaan, mutta pohjaltaan ovat ne hänestätyperiä; ja kun joskus sattumalta soitetaan jotain kaunista, niinon hän tyytymätön hyvänsävyiseen velttouteen, jolla se esitetään:hänen rakastamansa kappaleet tulevat silloin hänen seuralaistensakaltaisiksi, orkesterin virkatoverien, jotka, kun esirippu laskeutuuja he lakkaavat puhaltamasta tai hankaamasta soittimiaan, pyyhkiväthymyillen hien otsaltaan ja kertovat toisilleen rauhassa vähäpätöisiäjuttujaan, aivan kuin olisivat päässeet voimistelutunnilta. Christopheon nähnyt lähempää myöskin entisen ihanteensa, vaalean, paljasjalkaisenlaulajattaren; hän kohtaa hänet usein väliaikoina ravintolassa. Kunnainen tietää, että poika on ollut häneen rakastunut, niin hän suuteleemielellään Christophea; se ei ilahuta Christophea laisinkaan: naisenihomaali, hajuveden tuoksu, paksut käsivarret ja ahnaus herkkuihininnoittavat Christophea; hän vihaa nyt tuota ihannettaan.
Herttua ei unohtanut vakinaista pianistiaan: tosin ei sitä vaatimatontaeläkettä, jonka hän tuon arvonimen ohella hänelle antoi, suoritettusäännöllisesti, — sitä täytyi alinomaa mennä pyytämään; — mutta tuontuostakin sai Christophe käskyn m