E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Norjankielestä suomentanut
Joel Lehtonen
Helsingissä,Yrjö Weilin & Kumpp. Osakeyhtiö,1911.
Pappila oli peräisin vanhoilta ajoilta. Päärakennuksessa oli suuret,matalat huoneet, joissa oli sopukoita ja kulmauksia, ja pienetikkunat hämärsivät kamareja varhain. Lähellä pappilaa oli kirkko. Seoli pohjoisten tunturiseutujen vanhimpia. Mutta vanhin ja omituisinoli tapuli; se oli niin korkea ja huomattava, että sanottiin senkirkkaalla ilmalla näkyvän tasaisen nummen yli kauas merelle ja niinollen tekevän merimerkin virkaa. Muinoin sitä oli muka käytettykinmajakkana. Joku harras pappi oli omalla kustannuksellaan asettanuttorniin suuren traani-lyhdyn, joka loisti ja paistoi paremmin kuinmuut lyhdyt, opastaen laivoja, jotka muuten olisivat voineet eksyäyön pimeydessä.
Kun siellä nyt seisoi, niin oli sieltä laaja näköala. Näki kaarevanvuonon, joka sinisen kalpeana johti merta kohti ja haipui utuun javaloon. Mutta jos antoi katseensa vapaammin liikkua, näki suurenpuolipyörön taivasta ja merta.
"Kuka teillä on pappina?" kysyivät vieraat, jotka joskus sattuivatpurjehtimaan saaren ohitse.
"Johannes Kjeld", vastattiin.
"Onko se hyvä pappi?" kysyttiin.
"Oo, se on koko pappi", kuului vastaus.
Vastaus ei olisi ollut noin varma alussa, jolloin Kjeld tuliseurakuntaan. Jos kuka silloin kysyi millainen oli pappi, vastattiinvältellen. Mutta aika vieri, ja maine levisi hiljalleen JohannesKjeldistä: "Se on viisas… Se ymmärtää joka asian… Se puhuu kylläihmisille, mutta taivaallinen Isä istuu loitolla kuunnellen."
Nuo meren ja vuonojen ja vuorten miehet ja naiset tulivat joka pyhäsoutaen tahi kävellen peninkulmien päästä kuuntelemaan JohannesKjeldiä. Ja he istuivat ja kuuntelivat ja miettivät hänen sanojansa,ja usein saattoivat heidän kasvonsa, kun he istuivat joko pää kenossakuunnellen tai kumarassa miettien, ikäänkuin kirkastua ilosta, jaheidän veisto-vankat piirteensä saattoivat tulla niin herkiksi, ja hekääntyivät vierustoverinsa puoleen ja nyökkäsivät päätään, ikäänkuinne sanat, joita nyt heille puhuttiin, olisivat selvittäneet taasheille jonkin asian, jota he eivät ennen ymmärtäneet.
Johannes Kjeldin saarnat olivat aivan erikoista lajiansa. Joskusne uhkuivat hehkua ja levottomia näkyjä, mutta joskus ne avasivattien loitommalle ja näyttivät valon pilkettä ja juhlan loistetta.Niissä puhuttiin hyvin usein sieluntaistelujen suuruudesta jakärsimyksen pyhyydestä. Ne eivät oikeastaan kääntyneet itsekästenuskovaisten, vaan raskautettujen ja halaavain sielujen puoleen.Kirjainta ei näissä saarnoissa huomannut; mutta sanan huomasi, jatälle sanalle oli rakennettu taivaallinen kangastus, joka kuitenkinaina kohosi maan muhevasta mullasta. Ne rankaisivat ainoastaan yhtäihmisten synneistä, sitä raihnaa, joka raiskaa sielun: hyvinvointia,ahdasmielisyyttä, julkeutta.
"Mutta", sanoi eräs pappi, joka oli matkalla sitä kautta ja olikuullut Kjeldin saarnan, "onko jokapäiväinen hyvinvointi sittenpaheena moitittava?"
Kjeld vastasi:
"Väitän, että se tekee ihmisestä tyhjän. Ihminen, joka voi hyvin,saattaa olla järkevä, älykäs, hyvä, mutta hänen sielunsa kuihtuu.Ihmisen sielun tulee palaa joka päivä."
"Mutta niilläkin ihmisillä, joilla on hyvä olo, on j