Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Juhani Aho
WSOY, Porvoo, 1921.
»Jos esi-isillämme alkuansa lienee ollutkin parempi tieto Jumalasta jahänen vaikutuksestaan maailman hallinnossa, niin se tieto vähitellenhämmentyi tarun sekaiseksi taikauskoksi, joka esivanhemmillammepakanuuden aikana oli vallallansa.»
E. Lönnrot.
Kontojärven kirkko on siinä, missä koskirikas Kontojoki, etäisistä javuorisista ylimaista tullen, katkaisee korkean Kontoharjun, kuohahtaarajuksi putoukseksi, leventää väylänsä ja avartuu pienoiseksisuvantojärveksi jatkaakseen siitä sitten matkaansa virtojen, salmien jayhä laajenevien selkien kautta suuriin alavesiin. Kirkko on ahteentapaisella töyräällä, tasaisella kentällä, jonka takana kohoaa korkea,suuria honkia kasvava vuoren selänne.
Lähellä kirkkoa on pappila ja sen ympärillä pienoinen kirkonkylätaloineen ja peltoineen, mutta toisella puolen suvantojärven virranniemessä on kaikkia muita komeampi kuninkaan voudin kartano.
Vaikkakin kirkon ympärillä ja voudin niemellä on peltoja jaluonnonniittyjä siellä täällä järven rannalla, ei seutu vieläkuitenkaan ole vakaantuneen viljelyksen hallussa. Metsä ulottuuuseimmin paikoin rantaan saakka, ihan kirkon aidan takana on vieläkannokkoa ahoa, ja kaski on hakattu heti pappilan ulkohuoneiden taa.Talot ovat pieniä kuin uudistorpat. Synkkä, metsäinen sydänmaa leviääniin pitkälle kuin silmä kantaa. Harjulta kirkon takaa näkyy etelästäpäin savuja kohoilevan, kesällä kaskista ja talvella tupien lakeisista,mutta pohjoisessa ja idässä ovat erämaat asumattomat, korkeiden vaarainväliset suot ja notkot kasvavat vain havumetsää, ja honkien rungotruskottavat yksitotisesti aamun ja illan paisteessa. Etelästä päin tuokyllä talvisin kaitainen rekitie kirkonkylään, mutta päättyy siihen, jasiitä jatkuu ainoastaan ujo suksen latu, joka korpimaille päin ujuennäyttää, että on ollut sinnekin joku kulkeva; mutta suurimman osantalvea on sekin ummessa, jolloin asuttu maailma näyttää Kontojärvenympärillä olevan lopussa.
Kirkko, joka on rakennettu paksuista, silittämättömistä ristihongistaja luukuilla varustettu, on tällä paikalla toinen, mutta pappila onvasta ensimmäinen. Katolisen ajan lopulla oli pienoinen sydänmaankappeli rakennettu sille sijalle, missä nyt seisoo uusi ja isompiluterilainen kirkko. Sen oli siihen omin käsin salvanut hurskas munkki,joka eteläisiltä ilmoilta tullen ja kalastajain kera suuria vesiäsoudellen oli asettunut tähän asumaan. Kun hänen seuralaisensa, kaikkisavolaisia erämaan kävijöitä, pysähtyivät lohirikkaan kosken allekalastamaan, metsästämään ja kaskeamaankin, pysähtyi hänkin, ja kun heveistivät kalasaunojaan rannalle, veisteli hän vähän matkaa ylempänäkappelinsa seiniä.
Maalle noustessaan olivat tulokkaat tavanneet havumajoja hiukan matkaarannasta, tulensijoja ja jälkiä aikaisemmasta asutuksesta. Ja kun hetutkivat rantoja ja metsää tarkemmin, löysivät he järven ja virranniemestä tuuhean kuusikon, jonka keskellä oli karsituita puita japuissa oksiin ripustettuja suurten kalojen luurankoja, metsäeläintennahkoja ja pääkalloja. Kuusikon sisässä oli vielä puun ympärillerakennettu aittanen, jossa näkivät kivimaljassa hopearahoja kiiltävän.
Mutta tuskin he olivat ehtineet kirveensä iskeä pakanallisen uhripaikanikihonkiin, kun hyökkäsi miehiä metsästä ja toisia tuli koskea alasviilettäen. Siinä syntyi tappelu, ja verta jo vuoti. Mutta kun munkkikuuli kahakan, niin ruuhellaan suvannon poikki souti ja sai sovinnonaikaan. Valmistettuaan aterian järven ra