E-text prepared by Tapio Riikonen
Fantastillinen kertomus
Kirj.
Suomensi M. Wuori
Porissa,Adolf Allardt,1887.
Tekijältä.
Pyydän anteeksi lukijoiltani, että tällä kertaa päiväkirjan[Dostojevski julkaisi vuosina 1873, 1876 ja 1877 kuukausittain"Kirjailijan Päiväkirja" nimisen aikakauskirjan, joka sisälsivaltiollisia, kriitillisiä y.m. kirjoituksia. Marraskuun vihko v. 1876sisältää yksistään tämän kertomuksen. Suomentaja.] sijasta sentavallisessa muodossa annan ainoastaan kertomuksen. Mutta minä olentodellakin kirjoitellut tätä kertomusta suurimman osan kuukautta.Kaikissa tapauksissa pyydän, ett'eivät lukijat panisi tätä pahaksensa.
Nyt itse kertomuksesta. Minä olen nimittänyt sen "fantastilliseksi",vaikka itse pidän sen suurimmassa määrässä todenperäisenä. Vaanfantastillista siinä löytyy todellakin, ja juuri kertomuksen itsemuodossa, jonka seikan pidän tarpeellisena edeltä päin selittää.
Asian laita on, näet, ett'ei se ole pelkästään sepitelmä eikämuistelmakaan. Ajatelkaahan mies, jonka itsensä surmannut vaimo makaaruumiina pöydällä, muutamia tuntia sen jälkeen, kuin hän onheittäytynyt ulos ikkunasta. Mies on kovin liikutettu eikä ole vieläehtinyt koota ajatuksiansa. Hän kävelee huoneessansa, kokien käsittäämitä on tapahtunut, "koota ajatuksensa yhteen kohtaan". Sitä paitse onhän täydellinen hypokondrikko, sellainen, joka puhelee itseksensä. Janyt hän puheleekin itseksensä, kertoo tapauksen, selittelee sitäitsellensä. Huolimatta näennäisestä johdonmukaisuudesta hänenpuheessansa, puhuu hän välistä ristiin sekä hänen ajatuksiinsa ettätunteihinsa katsoen. Hän milloin puolustaa itseään, milloin syyttäävaimoaan ja vaipuu sivuseikkoihin; ja hänen puheessansa ilmestyy sekäraakaa mieltä ja sydäntä että syvällisiä tunteita. Vähitellen häntodellakin saapi asian selville ja ajatuksensa kootuiksi "yhteenkohtaan". Joukko hänen herättämiänsä muistoja saattaa hänetehdottomasti vihdoin viimein totuuteen: totuus ylentää ehdottomastihänen mieltänsä ja sydäntänsä. Lopulta muuttuu kertomuksen tapakin,verrattuna sen sekavaan alkuun. Totuus esiintyy onnettomalle jotenkinselvänä ja näkyvänä, ainakin hänen omasta mielestänsä.
Siinä aine. Tietysti kestää kertomuksen juoksu muutamia tuntia, vuoroonkeskeytyen ja sekaantuen; milloin puhuu hän itsekseen, milloin kääntyyhän taas ikäänkuin näkymättömän kuulijan, jonkun tuomarin puoleen. Näinon aina laita todellisuudessakin. Jos pikakirjoittaja olisi voinutkuunnella ja kirjoittaa kaikki paperille, niin kertomus ehkä olisiepätasaisempi, vähemmin viimeistelty, kuin tämä on, muttapsykoloogillinen kulku olisi minun mielestäni tullut olemaan sama. Jatämäpä paperille panevan pikakirjoittajan olettaminen (jonka mukaanminä sitte olisin muodostellut, mitä oli kirjoitettu) onkin juuri semitä minä tässä kertomuksessa nimitän fantastilliseksi. Vaan onhantällaista osaksi jo usein ennenkin tavattu taiteen alalla. Victor Hugoon mestariteoksessaan, nimeltä: "Erään kuolemaan tuomitun viimeinenpäivä", käyttänyt milt'ei samaa tapaa, ja vaikk'ei hän ole tuonutesille pikakirjoittajaa, niin on hän olettanut vielä suuremmanepätodellisuuden, sen, näet, että kuolemaan tuomittu voi (ja ettähänellä on aikaa) kirjoittaa muistelmia ei ainoastaan viimeisenäpäivänänsä, vaan vieläpä viimeisellä hetkelläkin, jopa ihan viimeisessäsilmänräpäyksessäkin. Vaan ell'ei hän tätä olisi kuvitellut, niin eiitse teostakaan löytyisi, — kaikkein todenperäisintä jatodenmukaisinta hänen kirjoittamistaan teoksista.
Ensim