Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Marja Salmela
WSOY, Porvoo, 1919.
I. Taipaleelle-lähtijät.
II. Vieraalla pohjalla.
III. Pesää rakentamassa.
IV. Yhteinen taival.
V. Mainingeissa.
Anna-Stiina Aaltosella oli pieni kauppaliike parisen kilometriäKeilon kirkolta. Tavara oli taatusti hyvää, hinnat kohtuullisia, eikäliikkeellä ollut kilpailijoita lähempänä kuin muutaman peninkulmanpäässä olevassa kaupungissa. Kaupassa kävi siitä syystä paljon ostajia,semminkin kun monen — etenkin isäntämiehen — mielestä muutenkin olimukavata käydä kuulemassa, oliko Anna-Stiinalla tietoja suurenmaailmantapahtumista tai oliko ehkä muuta kuuntelemisen arvoista kerrottavaa.Anna-Stiinahan aina tiesi enemmän kuin muut.
Anna-Stiina oli pienestä pitäen ollut erikoisuus. Kun hän pienenäpahasena peuhasi yhdessä veljiensä kanssa koskaan jäämättä heistämissään suhteessa jäljelle, katsoivat vanhemmat häneen nuhtelevasti jatavan takaa hän sai kuullakseen: — Mitäpä tuollaisesta tyttölapsesta!Ihanhan hän on kuin poika! — Paras, kun olisikin kakslahkeinen —sanoi isä kerran. Anna-Stiina pukeutuikin sen johdosta seuraavanapäivänä häntä iässä lähinnä olevan veljen vaatteisiin ja meni mäkeen.Mutta siitä hän sai selkäänsä.
Häntä toruttiin ja hänestä tehtiin enimmäkseen pilaa siihen päiväänasti, jolloin hän kinkereillä kaiken kansan kuullen rovastiltasai kauniit ja suuret kiitokset sekä ulko- että sisäluvustaan.Seitsenvuotias hän silloin vasta oli, ja enimmät tietonsa hän olihankkinut kenenkään sitä tietämättä tai siihen käskemättä. Äitioli vain neuvonut alulle kirjaimien tuntemisessa — kun ei Keilonkappeliseurakunnassa siihen maailmanaikaan vielä ollut kansa-, paremminkuin kiertokouluakaan. "Ihan voisi lukea vaikka papiksi, jos olisipoika", oli rovasti sanonut. Ja ne sanat nostivat Anna-Stiinan arvoasekä kotona että kylällä.
Rippikoulussa hän oli yhtä etevä kuin kinkereilläkin. Kun eivät muutosanneet, kysyttiin Anna-Stiinalta, ja hän osasi. Mutta omat tapansaoli hänellä siihenkin aikaan. Harvoin hän jutteli toisten kanssa.Heidän puheensa eivät huvittaneet häntä. Hän kulki mieluummin yksin,luki läksyjään ja ajatteli tai — jos oli saanut käteensä jotakinpainettua — tutki sitä. Hänellä oli pienistä asti ollut sellainentapa, että kun hän vain sai käteensä jotakin painomusteella tuhrittua— tulipa se käärepaperina jostakin kaupungin puodista tai mistähyvänsä — luki hän sen niin tarkkaan, että tiesi kaiken mitä siinäsanottiin.
Harvoin hän muuten sai huolehtia näistä "kotiopinnoistaan". Pienempänätäytyi auttaa äitiä, ja kun voimia varttui, rupesivat sekä isä ettäveljet käyttämään häntä apuna miestenkin töissä. Hän oli sellainenreima, aikaansaava ihminen jo rippikouluiässään.
Mielellään hän muuten tekikin työtä — varsinkin raskasta. Kun häntytöksi syntyneenä ei kuitenkaan voinut opinuralle lähteä, niin tekimieli tehdä sellaista, josta tunsi sen työksi.
Siihenastisen elämänsä kovin hetki tuli Anna-Stiinalle eteen hänenripillelaskemisensa jälkeisenä sunnuntaina.
Kirkonkylän laidassa, lähellä Anna-Stiinan kotia, oli avaranurmikenttä, jota kylän nuoriso käytti leikki- ja tanssipaikkanaan.Ripille päästyään piti jokaisen tulla sinne kuin vahvistaakseen, ettähän nyt oli aikuisten joukkoon laskettava. Ja sekä isä, äiti ettäveljet vaativat Anna-Stiinaakin lähtemään. Saisihan tyttö joskus ollaniin kuin muutkin.
Ja Anna-Stiina totteli. Mutta omat tapansa piti hän ta