Kirj.
Thomas Hardy
Suomentanut
J. Hollo
Porvoossa,Werner Söderström Osakeyhtiö,1924.
Elfride Swancourt oli tyttö, jonka tunnot liikkuivat hyvin lähelläpintaa. Niiden varsinaisen, hitaasti vierivien ajan hetkien muuntelemanlaadun tunsivat ainoastaan ne, jotka olivat näkemässä hänen elämänsävaiheita.
Hän itse oli koottu erittäin mielenkiintoisista ainesosista, joidenerikoisuus kuitenkin piili pikemmin itse yhtymässä kuin yksityisissäosissa. On tosiasia, että hänen kanssaan keskustellessaan olimahdoton saada selkoa hänen kasvojensa muodosta ja laadusta, ja tämäviehättävä kyky estää keskustelijaa nimenomaisesti piirteitä tutkimastaei aiheutunut hiotun käytöstavan verhoavasta vaikutuksesta (hänenkäytöstapansa näet oli lapsellinen ja tuskin ollenkaan hiottu), vaanitse lausumien tenhoisasta tuoreudesta. Hän oli elänyt ikänsä kaikenhiljaisuudessa — joutilaiden miesten mielenkiinto ei ollut häntäimarrellut, ja hänen sosiaalinen tajunsa ei ollut yhdeksäntoista taikahdenkymmenen vuoden iällä kehittyneempi kuin viisitoistavuotiaankaupunkilaisneidon.
Erään seikan hänessä sentään havaitsi: hänen silmänsä. Niissä näkyihänen olemuksensa ydin; ei tarvinnut katsella enempää, niissä hän eli.
Nuo silmät olivat siniset, siniset kuin syksyinen kaukaisuus —siniset niinkuin se sini, jonka näemme väikkyvän etäisten kumpujen jametsäisten rinteiden välimaalla aurinkoisena syyskuun aamuna. Niidensini oli hämyinen ja epämääräinen, vailla rajaa ja pintaa, ja katsetuntui pikemmin siihen uppoavan kuin sen kohtaavan.
Hänen läsnäolonsa ei ollut vaikuttava, se oli voimaton. Muutamatnaiset voivat saada vaikutuksensa tuntumaan kokonaisen juhlivan salinilmakehässä; Elfride ei ollut siinä suhteessa kissanpoikasta tehoisampi.
Elfridelle oli ominainen se mietteliäisyys, jonka havaitsemme Madonnadella Sedian kasvoissa, sen hurmiota vailla, se naiskasvojen lämpöja elämä, joka on mitä yleisin Rubensin kaunottarissa — kuolevaisissaja kuolemattomissa — heidän silmiinpistävää möyheyttänsä vailla.Correggion kuvaamien naiskasvojen luonteenomainen ilme, joka puhuumieltäpolttavista mietteistä kyynelten saavuttamattomissa syvyyksissä,oli toisinaan hänen, mutta harvoin säännöllisissä oloissa.
Se Elfride Swancourtin elämän tuokio, josta voi sanoa syvempientuntojen pysyväisen virran saaneen alkunsa, oli eräs talvinenehtoopäivä, jolloin hän havaitsi seisovansa emännän virkaa toimittaenvastapäätä erästä miestä, jota hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt,ja silmäillen vierasta mirandamaisen uteliaana ja harrastuneena, toisinkuin ketään kuolevaista milloinkaan ennen.
Tuona päivänä hänen isänsä Ala-Wessexin merenhuuhtomilla äärilläsijaitsevan seurakunnan sielunpaimen, poti leinin puuskaa. Päätettyääntalousaskareita koskevat tarkastelunsa Elfride kävi levottomaksi jalähti huoneesta kerran toisensa jälkeen, nousi ylikertaan ja koputtiisänsä huoneen ovelle.
»Sisään!» kuului aina sisäpuolelta vastattavan herttaisin ulkoilmaäänin.
»Isä», virkkoi Elfride eräällä kerralla hienolle, punaposkiselle,kauniille, neljänkymmenen ikäiselle miehelle, joka tulikuuman kattilantavoin pihisten ja puhisten makasi vuoteessaan yönuttuun puettuna jasilloin tällöin johtui tahtomattansa lausumaan jonkin äänteen tai sanantai muutamia sanoja, jotka kuulostivat melkein sadatuksilta, »isä, etkötule alas tänä iltana?» Hän puhui kuuluvasti, sillä isä oli verrattainkuuro.
»Pelkäänpä, etten v