Produced by Tapio Riikonen
Tapaus Revonlahden tappelusta v. 1808
Kirj.
Suomentanut Arvo L:nd [Arvo Liljestrand]
Tampere, 1882.
J. F. Olán, kustantaja.
1.
Sunnuntai 24:nä päivänä huhtikuuta v. 1808 oli kirkas ja kylmä, lumisäkenöi miljoonista lumitähdistä ja narisi, ikäänkuin vihasta, kunkulkijan anturat tallasivat sitä. Raikas pohjatuuli loi hohkaviaruusuja vaaleille kasvoille, pani pakkaisen lumen pyrynä pyörimään,tempasi irti puiden vaaleita koristeita ja hajoitti niitä pilvinäpitkin, vieläpä metsien syvimpiin sisuksiinkin. Ainoa esine johon eituuli nyt pystynyt vaikka se muuten oli tämän hurjan tanssijan paraitaleikkitoveria, oli järvi, jonka aallot olivat jään kovien siteittenvallassa. Ehkäpä juuri suuttuneena siitä, ettei hän saanut leikkiä jasekoittua aallottarien vihreöihin kiharoihin, tuulien tuima haltijapuhkui joka hetki yhä kovemmin, taivutti metsän jättiläishonkienlatvoja, lakasi lumipeiton olkikatoilta ja sirpotteli ilmaan mustuneitaolkia, ylipäänsä poikamaisuudessaan laittaen yhden tempun toistahurjemmaksi.
Yllämainittuna juhlapäivänä siirtykäämme Revonlahden pienelle kirkolle,joka on Siikajoen itäisellä rannalla. Jumalanpalvelus on loppunut;ihmiset, jotka tänään olivat kokoontuneet niin lukuisasti kuin suinkin,kuulemaan saarnamiehen kiitosta Siikajoen voitosta, tulvasivat kirkostasekä pidättyivät useaan joukkoon kirkkopihassa. Vakaina ja hiljaisinäänin puhuivat he sodasta, ensimmäisestä voitosta ja toivoistansauhkaavan vihollisen pikaisesta tarkoittamisesta. Ja kun Adlercreutzinnimi lausuttiin, nostivat vanhat kunnioittamalla lakkiansa, nuorten,jotka tarkasti kuultelivat puhetta, itsekseen ajatellessa: "ah, jokasaisi olla muassa!" Tätä ajatellessaan säihkyi uljuus ja rohkeus heidänsilmissään ja he tunsivat jättiläisvoiman virtaavan suonissaan.
Kaksikymmentä vuotta oli kulunut siitä kuin vanhukset, silloinnuorukaisia taikka nuoruutensa voimassa olevia miehiä, kolmannenKustaan sodan aikana keskustelivat päivän tapauksia. Moni heistä, jotkasilloin samalla paikalla puhuivat Suomen pelastuksesta, lepäsivät nytvihreän turpeen alla, tietämättä sitä kohtaloa, jota kohtaan heidänisäinsä maa liikkui astuessaan Idän sotalaumoja vastaan.
Joen puolisella kirkon veräjällä olivat pitäjän mahtavimmat talollisetkoossa. Antti Kettunen, jonka talo oli noin "Ruotsin virstan" kirkonpohjoispuolella Siikajoen rannalla, johti puhetta. Hän oli pitäjänrikkaimpia talollisia, ja hänen mieltänsä sentähden tavallisesti ainanoudatettiin. Samalla oli hän myös röyhkeä — niinkuin rikkaat miehetenimmäkseen ovat, sillä he luottavat niin tavaroihinsa, että heluulevat kaikkien heitä köyhempien täytyvän heitä totella — ylpeä jakova päätöksiensä täyttämisessä. Mutta tavallisten kaltaistensavastakohtana oli Antti Kettunen antelias, kun oli kysymyksessä yleinenhyvä ja varsinkin isänmaa. Kaksi poikaansa oli hän lähettänytsotajoukkoon Siikajoella ja molemmat olivat kaatuneet, voittaen.Sentähden oli Antin muoto suruinen, kun hän sanoi:
"Minä olen uhrannut rakkaimman omaisuuteni isänmaalle. Tytärtäni ensaata lähettää sotaan, muuten sen kyllä tekisin; omaisuuteni on melkeinkaikki hävitetty; tuskin on muuta jäljellä kuin maa. Mutta ei se minuahuolestuta. Polttakoon vihollinen taloni, hävittäköön suvilaihonpelloiltani ja hakatkoon metsäni maahan, kyllä näille uraille niinpaljon puita jää, että minä ja moni muu saatamme rakentaa itsellemmepirtin, jossa saamme asua elämämme loppuun saakka.