Kirj.
Mary E. Braddon
Suomentanut
Valfrid Hedman
Naisten romaaneja 14
Hämeenlinnassa,Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,1919.
I. "Varjo, joka on synkistyttänyt elämäni."
II. "Alussa lempi on leikkiä aina."
III. Häntä pidetään loitolla.
IV. Häpeätä ja pelkoa.
V. Kuin murhasta unta nähden.
VI. "Pelkkää synkkää hiljaisuutta."
VII. "Rakkaus voittaa aikanaan."
VIII. "Minun täytyy todistaa sinulle asian oikea laita."
IX. "Minä rakastan häntä, ja hän rakastaa minua."
X. "Hornan voimat pimittävät järkesi."
XI. "Rakkaani, ihailijasi on nöyränä jalkaisi juuressa."
XII. "Annettakoon siis kaikille anteeksi."
"Varjo, joka on synkistyttänyt elämäni."
Englantilainen maisema levisi Weldon Stukeleyn silmien edessä, eikä hänmielestään ollut nähnyt mitään niin kaunista viimekuluneina seitsemänävuotena, vaikka hän oli oleskellut seuduilla, missä luonto tuhlaamuotoja ja värejä. Hän oli elänyt Itämailla, sivistyksen kehdossa,uskonnon, kielien, tieteen, taiteen, runouden ja sotataidonalkuperäisessä kotimaassa — ikimuistoisilla Itämailla, joidenhengenviljelyksestä kreikkalainen kulttuuri kaikessa loistossaan olivain vesa. Hän oli matkustanut Himalaijalla, tähystellyt MountEverestin epäystävällisiä huippuja. Ja kun hän nyt Scadleyn asemaltavuokraamissaan vaunuissa sivuutti tienhaaran metsässä ja näki niityn,jolla kylä sijaitsi pienine lammikkoineen, ja lauman laiskoja lehmiäseisomassa mahaansa asti vedessä; kun hän näki pienen ravintolan,jonka edustalla oli juottokaukalo ja tangon päähän ripustettu kyltti,sekä kartanolle vievää ajotietä varjostavat kolme jalavaa japunaisenruskeissa takeissaan seinustalla tukevan tammipenkin ympärilläseisovat talonpojat — silloin ajatteli kotiin palaava vaeltaja, ettätämä yksinkertainen maalaiskuva voitti etelän upeuden ja ihanuuden.
"Jumalan kiitos, että ollaan Englannissa!" mutisi eversti Stukeley.
Vaunut ajoivat porteista Darnel-puistoon. Paksu rouva seisoiveräjätuvalla ja niiasi.
"Kuinka voidaan, rouva Drabble?" kysyi eversti sydämellisesti ikäänkuinolisi tavannut vanhan ystävän. "Nuorekas kuten aina, ettekä olelaihtunutkaan, näen mä!"
Rouva Drabble nauroi ja ravisti päätänsä.
Darnel-puisto oli tavattoman kaunis paikka, varsinkin aurinkoisenakesäpäivänä. Päärakennus oli yhtä vanha kuin sir Cristopher Wrenitse, ja siellä oli korkeat, avarat huoneet. Tammi-, honka- jalehtikuusipuistikko suojasi sitä muulta maailmalta ja sen seiniä saarsikomea tiheikkö rhododendron-pensaita ja azaleaa — "djungeliksi"eversti sitä nimitti.
Tätä herrasmiestä odotettiin Darnelille vieraaksi, mutta hän saapuikinaikaisemmalla junalla kuin oli aiottu. Seurauksena oli vanhanhovimestarin Purdewin ilmoitus, että sir Allan ja lady Darnel eivätvielä olleet palanneet huviajelulta.
"Mutta ehkä eversti haluaa ensiksi tavata neiti Darnelin? Hän odottaavierashuoneessa."
"Neiti Darnelin?" huudahti eversti innokkaasti. "Tarkoittanette neiti
Gracea?"
"Ei, eversti, neiti Darnelia — sir Allanin sisarta!"
"Vai niin", sanoi eversti kummastuneena. "Siis odottaa sir Allaninsisar minua vierashuoneessa. No, sitten tahdon käydä tervehtimässäennenkuin menen huoneeseeni. Palvelijani tulee perästä matka