Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Eino Leino
1911.
[Orja-romaanien järjestys: Työn orja, Rahan orja, Naisen orja,
Onnen orja.]
1.
—Kah! Sinähän se olet?
—Päivää, päivää. Mitä sinä teet täällä Berlinissä?
Tohtori Johannes Tamminen ja sähköteknikko Topi Huotari puristivatsydämellisesti kädestä toisiaan.
He olivat vanhoja tuttavia. Edellinen oli asunut koko talvenBerlinissä, jälkimmäinen kertoi palailevansa viimeksi Sveitsistä, jossahän oli ollut tutkimassa jotakin alaansa kuuluvaa uutta keksintöä.
—Valtion matkarahalla? kysyi Tamminen.
—Eikö hiidessä! Oman yhtiön kustannuksella.
—Se on totta. Sinähän olet toimitusjohtaja.
—Epäilemättä. Mutta minä aion pian vaihtaa asemaa.
—Saat paremman paikan?
—Paremman palkan luonnollisesti. Ja sinä?
—Jatkan tiedettäni. Kaikessa hiljaisuudessa.
He eivät olleet toisiaan vuosikausiin tavanneet. Topi Huotariehdotteli, että he menisivät jonnekin juomaan lasin viiniä. Tamminenkatsoi miettivästi kelloaan.
—Minun pitäisi oikeastaan jo aikoja sitten istua työpöytäni ääressä,sanoi hän. Mutta olkoon menneeksi! Tämän harvinaisen tapauksenkunniaksi.
—Sinä olet aina yhtä ahkera?
—Ei auta muu, jos aion kesään mennessä saada valmiiksi jotakin. Noniin, minä tulen mukaan, mutta vain muutamaksi minuutiksi.
—Peijakas, sinähän sähkön ja höyryn aikakauteen kuulut, nauroi Topi.
Tunnen itseni tuiki vanhan-aikuiseksi sinun rinnallasi.
—Sähköä se on henkinenkin sähkö.
He seisoivat Brandenburgin portin luona, jonne Johannes tavallisestiulotti yksinäiset kävelymatkansa tuolta Potsdamin puolelta, missä hänenasuntonsa oli. Topi taas oli aikonut Tiergarteniin.
Johannes tiesi lähellä hyvän viinipaikan.
Pian istuivat he myymälän takaosassa, hiljaisessa, puolihämärässähuoneessa, joka oli miehenkorkuisilla aituuksilla jaettu mukaviinpilttuisiin.
Seinällä komeili suuri, erinomainen kuva Strindbergistä. Topi kääntyisitä tutkimaan.
—Tämä on Strindbergin vanha viinipaikka, selitti Johannes.
—Tosiaankin!
Paikka sai Topille miltei pyhyyden leiman.
Niin käytännöllisellä alalla kuin hän olikin, hän harrasteli nimittäinsuuresti kirjallisuutta. Strindbergiä hän taas suorastaan jumaloitsi,vaikkakaan hän ei voinut ymmärtää tämän naisvihaa.
—Taikka ei oikeastaan aivan sama, lisäsi Johannes välinpitämättömästi.
Isäntä on vain sama. Mutta hän on muuttanut sen jälkeen.
—Niinkö? virkahti Topi hajamielisesti.
Hän oli jo keksinyt seinältä erään toisen taulun, merimaisemanStrindbergiltä, jonka tämä joskus lienee ravintolan isännällelahjoittanut.
Tavallinen kuolevainen ei siinä nähnyt paljon muuta kuin mustaa. MuttaTopin haltioituneessa mielessä se kasvoi yhdeksi aikamme etevimmistätaideteoksista.
—Se on sentään poika, se Strindberg! vahvisti hän vielä kerranajatuksensa. On se poika.
—Maljasi. Sinä olet sama entusiasti kuin ennenkin.
—Mutta myös sama materialisti. Taikka oikeastaan, paljon pahempivielä. Kehityn kumpaankin ulottuvaisuuteeni.
—H