Romaani
Kirj.
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Fundament,1918.
Kesäkuun sunnuntaiaamu valkeni poutaisena ja kirkkaana. Kaste olimaasta haihtunut auringon paisteessa ja hiljainen etelätuuli värisyttipuiden lehtiä. Heinämäen Tuomas käveli morsiamensa Annan kanssakirkkomaan aitaviertä mietteisiin vaipuneena.
— Tänään siis meitä ensikerran kuulutetaan, virkkoi Anna naurahtaen.
— Niin.
Tuomas sanoi sen alaspainetuin katsein ja hieman masentuneella äänellä.
— Mikä sinun on? kysyi ihmetellen Anna. Sinähän näytät niin kovinalakuloiselta.
— En ymmärrä itsekään, mikä minua vaivaa. Se on jokin outo ahdistus,jota minä en ymmärrä. Olethan sinä, Anna, minun aivan yksin, aivankokonaan?
Tuomas käänsi katseensa Annaan ja hapuili tämän kättä omaansa.
Anna naurahti iloisesti, melkeinpä vallattomasti.
— Etkö sinä nyt sitä tiedä? Kenenkäs muunkaan minä nyt enää olisin.
Kuulethan sen kohta kirkossa, jollet muuten usko.
Tuomaankin täytyi jo naurahtaa. Mitä hän turhia kyselikin. Hänenhänoli kaunis, Rotkan mökin kaksikymmenvuotias Anna. Kohta häntulisi liitolleen saamaan vahvistuksen, jota hän oli odottanutrauhoittuakseen. Tästä huolimatta hän ei voinut vapautua kokonaanpainostavasta tunteestaan. Niinkuin jokin näkymätön, raskas käsiolisi häntä painanut. Ja niinkuin jokin salainen ääni hänen korvaansakuiskannut outoja, selittämättömiä aavistuksia.
Anna pyörähti portista kirkkotarhaan ja Tuomas seurasi hänen perässään.
— Vieläkö sinä yhä vain murjottelet? virkkoi Anna happamesti.
Tällaistako se nyt onkin? Toisenlaiseksi minä tämän päivän kuvittelin.
Anna käveli ripeästi nurmettunutta käytävää ja heitti olkansa ylihalveksivan katseen Tuomaaseen.
— Kuulehan! ehätti Tuomas hänen rinnalleen. Enhän minä sillä mitääntarkoittanut. Et nyt suuttuisi tuommoisesta. Olenhan minä sitä jo niinmonesti sinulta ennenkin kysynyt.
Anna katseli Tuomaaseen epäluuloisesti.
— Etkä vieläkään sitä tiedä?
— Kyllähän minä sen jo…
— Niinpä elä sitten…
— Ka, kun ihan suuttui.
Tuomas koetti naurahtaa ja laskea kätensä Annan vyötäiselle.
— Mitäs kun aina sitä samaa…
Anna pyörähti edelleen kävelemään Tuomasta odottamatta.
— Anna.
— Mitä?
— Muistatko illan siellä Halmeahon rinteellä? Silloin lupasit, etteienää milloinkaan riideltäisi.
— Itsehän sinä riitaa rakennat aina epäilemällä minua.
— Mutta itsehän sinä olet sanonut…
— Mitä?
— Että sinulla on ollut muitakin…
— Eikö sinulla sitten ole ollut?
— Ei. Sinä saat minut aivan koskemattomana. Kaikki unelmani jatuulentupani olen sinun kanssasi rakennellut.
— Niin mitä sitten?
Annan kysymys oli särmikäs eikä Tuomas ehtinyt siihen mitäänvastaamaan, kun kellot tapulissa helähtivät soimaan. Hän paljastipäänsä ja seisahti Annan rinnalle. Hänen vakavat kasvonsa värähtivätliikutuksesta ja hän etsi Annan käden omaansa ja puristi sitä lujasti.
— Meidän on mentävä kirkkoon, sanoi Anna hiljaa.
Kirkkomäellä kulki hei