Produced by Juha Kiuru
Kaukasialainen kertomus
Kirj.
Suomentanut Jalo Kalima
Otava, Helsinki, 1907.
Moskovassa on kaikki vaiennut. Silloin tällöin kuuluu jossainrattaiden vikinää talvisilta kaduilta. Ikkunoista ei näy enäävaloa, ja lyhdyt ovat sammuneet. Kirkoista kumajavat kellojenäänet ja vyöryen nukkuvan kaupungin yli ennustavat aamua. Kadutovat tyhjät. Väliin jossain öinen ajuri kapeajalaksisella reelläänsekoittaa hiekkaa lumeen ja jouduttuaan toisen kadun kulmaukseennukahtaa, odottaen kyydittävää. Vanha eukko menee kirkkoon, jossavahakynttilät, pyhäin kuvain kultakehyksiin kuvastuen, palavat joepätasaisina ja harvassa. Työväki jo nousee pitkän talviyön jälkeenja menee työhön.
Mutta herroilla on vielä ilta.
Yhdestä Chevalier'n ikkunasta, sulettujen luukkujen alta, laittomastipilkistelee tuli. Rappujen luona on vaunuja, rekiä ja ajureja,ajopelien perät kiinni toisissaan. Kolmivaljakkoiset kyytirattaatovat siinä myös. Talonmies turkkiinsa kääriytyneenä ja käpristyneenäikäänkuin piiloitteleikse talon nurkan takana.
"Ja miksi ne lörpöttelevät kaikkea joutavaa? — miettii lakeija,istuen kasvot tyhmistyneinä eteisessä. — Ja aina kun on minunvuoroni!" Vieressä olevasta pienestä valoisasta kamarista kuuluuillallispöydästä kolmen nuoren miehen ääni. He istuvat kamarissapöydän ympärillä, jolla on illallisen ja viinin tähteitä. Eräsheistä, pieni, siistinnäköinen, laiha ja ruma mies istuu jakatsoo matkalle lähtevää hyväntahtoisin, väsynein silmin. Toinen,pitkäkasvuinen, makaa tyhjien pullojen vallassa olevan pöydänvieressä ja leikkii kellonsa avaimella, kolmas, jolla on päälläänuuden uutukainen lyhyt turkki, kävelee pitkin huonetta ja seisahtuentuon tuostakin naksauttelee rikki manteleja jotenkin paksuillaja väkevillä, puhdaskynsisillä sormillaan ja koko ajan hymyileejollekin; hänen silmänsä ja kasvonsa hehkuvat. Hän puhuu innostuneenatehden liikkeitä käsillään; mutta saattaa huomata, ett'ei hän löydäsanoja, ja kaikki sanat, jotka hänelle tulevat suuhun, tuntuvatriittämättömiltä ilmaisemaan kaikkea sitä, mikä hänen mieltäänkuohuttaa. Hän hymyilee lakkaamatta.
— Nyt voin sanoa kaikki suoraan! — sanoo lähtöä tekevä. — Minäen suinkaan tahdo tehdä itseäni syyttömäksi, mutta minä toivoisin,että ainakin sinä ymmärtäisit minua sillä tavoin kuin itse ymmärränitseäni eikä niin kuin kaikellainen arkiväki tätä asiata katsoo.Sinä sanot, että minä olen tehnyt väärin hänelle — kääntyy hän senpuoleen, joka hyväluontoisin silmin katselee häntä.
— Niin oletkin — vastaa pieni ja ruma mies, ja vielä enemmänhyväntahtoisuutta ja väsymystä kuvastuu hänen katseestaan.
— Minäpä tiedän miksi sinä niin sanot — jatkaa matkalle lähtevä. —Rakastettuna oleminen on sinusta yhtä suuri onni kuin rakastaminen jasitä onnea riittää koko elämän ajaksi, jos kerran on siihen päässyt.
— Riittää hyvinkin, rakas veli! Paremmin kuin tarvitsisikaan, —vakuuttaa pieni ja ruma mies, avaten ja ummistaen silmänsä.
— Mutta miksi en itsekkin rakastaisi? — sanoo matkalle lähtevä,vaipuu ajatuksiinsa ja ikäänkuin säälien katsoo ystäväänsä. —Miksi en rakasta? En osaa rakastua… Ei, olla jonkun rakastamaon onnettomuus, — onnettomuus, sillä tunnet olevasi syyllinenkun et anna takaisin yhtä paljon etkä voi antaa. Oi, Jumalani! —hän heilautti kättään: — jospa se kävisikin järkevästi, mutta sekun menee kaikki päin honkiin, ei niinkuin tahtoisi vaan omallalaill