Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Karl A. Tavaststjerna
Suomentanut
Juhani Aho
Porvoossa,Werner Söderström,1896.
Meri.
Urheilija.
Jää on murrettu.
Pikku kaupunki.
Pomppe.
Väärinkäsitys.
Kotiin.
Laulajan palkka.
Kolmekymmenvuotinen sota — ja sudet.
Rautatiejuttu.
Joulu Kuusamossa.
Keppi-Leena.
Kaikkien suosikki.
Taiteilijain tukala elämä.
Maria.
Meri.
Meri, tuo kaikkien laulelema, kaikkien ihailema, on suuri näyttelijä.Oikeastaan ei se ilmaise mitään muuta kuin mitä kirjailija tahtoo,mutta sen se esittää mainiosti. Katselija on tuo meren kirjailija jahän voi mielialansa mukaan antaa sille sen sisällön, mikä milloinkinmiellyttää.
Kesällä, kun meri huvinäytelmiä esittää, saapi pieni auringon eteenasettunut pilvitukko sen tummenemaan. Se vaihtelee monen monellatavalla, uhkaavasta vihasta mitä lempeimpään hymyyn, hurjasta ilostasynkimpään suruun; — aina sen mukaan, miten valot vaihtelevat, mitenkirkas on ilma, miten aallot käyvät ja tuuli puhaltaa. Mutta syksylläja talvella, kun se suuria murhenäytelmiään esittää ja väliin vaanjoitakuita hellempiä kohtauksia, silloin hautoo synkkä, raskas totisuusviikkokausittain, kuukausittain sen mahtavia kasvoja.
Sama harrastus, joka lukemattomia kertoja sai minut istuutumaan samalletuolilleni teaatterin parterrilla, seuratakseni siitä näyttelijäntaidetta, oli eräänä vuonna saattanut minut parhaalle paikalle, mistävoin Itämerta ihailla, kauvas Hankoniemen nenään. Päivä päivältäseurasin minä merta sen pienimpiäkin vaihteluita tarkastellen;näin sen kohoilevan heratyynenä pitkissä mainingeissa, näin senpettävän rauhallisena, kavalana, salaisuuksiaan hautovana; näin senpikimustana vyöryvän äkäisiä vaahtopallojaan heitellen lumiseinienkeskellä, ja minä näin sen untelona ja harmaana, köyhänä ja uupuneenayksitoikkoisia laineitaan liikutellen herpoavan rantojaan vastaan, kunsyksyn tuhuttava sade lakkaamatta kallioita kostutteli. Olisin voinutkirjoittaa siitä arvostelun — arvostelun ilman moittivaa sanaa.
Mutta minä en huolinut haaveilla sen ääressä, tahdoin siilien vaantutustua, ja minä tapasin siinä myötätuntoisen sielun. Se oliepäluotettava, tunteeton, raju ja vaikuttava. En koskaan täydellisestituon myötätuntoisuuteni valtaan antautunut, niinkuin esim. rakkaudenvaltaan antaudutaan, suurin huvini oli sitä tutkia, hallita sitä. Jaminä pysyin aina voitolla, sillä minä en itse joutunut sen haltuun,minä vaan pelkäsin sitä, kunnioitin sitä ja ihmettelin.
Joka kerta kuin sittemmin olen maailmassa kohdannut, katseen, joka onhuomiotani herättänyt, näen minä siinä jotain, joka muistuttaa minuaystävästäni ja näyttelijästä, merestä. Sellaisessa katseessa on samaapetollista ja salaperäistä rauhaa, samaa hämärätä syvyyttä, samaaheratyyntä tyytyväisyyttä, jonka vähinkin ilman henkäys saa väräjämäänja elämään, samaa unteloa, uupunutta tylsyyttä, joka tuossa tuokiossavoipi vaihtua päiväpaisteeksi tai vihreävaahtoiseksi vihaksi. Kaikissaihmisissä on meren sukua, — ainakin kaikissa, jotka ovat jotakin.
Milloin tahansa minä kohdannenkin silmän, joka koettaa ilmaistaystävyyttä ja tuttavallisuutta, milloin tahansa tavannenkin toisen,jonka katse on terävä, vastenmielinen ja läpitunkeva, milloin tahansaminulle kauniit naisen silmät hymyillevätkin, aina näen minä niidentakaa meren, tuon