E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Irmari Rantamala [Algot Untola]
Helsingissä,Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa,1909.
A. W. Leinosen kirjapaino, Hämeenlinna.
"Syntikin on ase Jumalan kädessä."
Elämän uuden aatto-illan unelma.
Elämä on petollinen unelma…
On puolipäivä.
Kesä on juuri päässyt kärkeensä, kukka täyteen väriinsä, metsälehteensä. Valo on korkeimmillaan, aurinko hehkuu, kuin ahjostaotettu…
Huoleton käki kukkuu Harhamalan onnenkuusen punaisessa latvassa.Paimenhuilu säestää sen kukuntaa. Luonto helisee, valo värisee. Käenkukunta ja paimenen huilun soitto kilpailevat keskenänsä kauneudesta:
— "Tui-tui!"
— "Kuk-kuu!"
— "Tui-tui!… Tui-tui!"
— "Kuk-kuu!… Kuk-kuu!"
— "Tui-tui!… Tui-tui!… Tui-tui!"
— "Kuk-kuu!… Kuk-kuu!… Kuk-kuu!"
Oli kukkien kosinta-aika, ilojuhla, jolloin Pohjola koreileekesäisenä kukkana. Yöt ovat päivinä, ilma on hopean-heleä ja metsäthelskyvät lintujen laulusta. Tyttö kulkee tunteissansa, mies vaaliimielitekojansa.
Peruna kukki Harhamalan akkunan alla, keltakukat nuokkuivat kainoinasen nurmella; mättäänkolossa, ojan reunassa, hautoi pikku sirkunemo ja leppäpensaan varvulla viserteli sen ikävöivä puoliso emonsaajan kuluksi. Oli tulossa lemmen soitin-aika. Luonto laitteli ansojaikuisen rakkauden poluille. Metsä viritti lintunsa laulamaan, nurminosti kukkansa tuoksumaan, kukka levitti värinsä nähtäväksi, jaonnenkuusen latvasta pudotteli käki kukkujansa luonnon yleisensoinnun sekaan.
Koko kevään oli kestänyt lemmen paulojen punonta. Niiden ansojenpunomista oli koko elämä ollut: Neito oli niiksi koonnut poskeensapunaa, poveensa lämpöä ja silmäänsä armasta suloa, kainoutta mieleenja hyvettä sieluunsa. Kukka oli luonut teränsä värilliseksi, perhonenkoristanut siipensä kirjaviksi, pihlaja oli pukeutunut valkeaankukkaspukuun ja koivu viheriäihinsä ja sorsa koreili värisulissa.Kaikki valmistuivat odottamaan elämää ja elämän lyhyttä lemmen tarua.
Nyt olivat jo paulat valmiiksi punotut. Pitkä oli ollut työ.Puhtaat tulivat myös ansat. Nyt odottivat kaikki vaan sitä hetkeä,jolloin luonto avaisi lemmenantimien salatut kätköt, soittaisikutsukellot. Kaikki värisi odotuksesta. Valo oli korkeimmillaan,päivä pisimmillään, kukka kauneimmillaan ja neito lemmestä lämminnä.Kaikkialla hehkui lempi, sykki sydän, loisti lemmen puhdas paula…
Vihdoin kukahti odotettu käki ja huilunsoitto kutsui kaikki lemmenpaulaan, lemmen-antimien jaolle, luonnon puhtaan rakkauden alttarineteen…
Koko luonto ratkesi silloin ilosta ja värisi, kuin morsian armaansahuulien ensi kosketuksesta. Päivä hehkui avaruuden kuperallalaidalla, kuin neidon lämmin rinta. Nurmi kukki, puro nauroivallatonna ja koko luonnon povella paistoi suuri ilosanoma: "Nyt onPohjolan pisin päivä. Nyt on valon voitonjuhla, juhlien juhlan aatto.Nyt on lemmen antopäivä." Paimenhuilu soitti taas Pohjolan kesänihanuutta ja vallaton käki kukkua helskytteli kuusen latvassa viimekutsua luonnon suuteloille, kukkui sitä ja Harhamalan onnea:
— "Kuk-kuu!… Kuk-kuu!… Kuk-kuu!"
— "Tui-tui!… Tui-tui!… Tu-ii-ii!" — säesti paimen huilullansa.
Käen kukunnat putoelivat korkean kuusen latvasta autereiseen ilmaan,kuin hopeapa