E-text prepared by Tapio Riikonen
Davidin puheluja itsensä kanssa
Kirj.
Otava, Helsinki, 1900.
Päivälehden kirjapainossa.
Yö on tumma, ja syvällä taivaalla palavat tähdet… Ja minä David,Israelin kuningas, istun tässä huoneeni katolla, ja poikittain minunpolvieni päällä lepää kantele, mutta minä en soita sillä, vaan annankäsieni toimettomina levätä sen kielillä, ja katselen ulos eteeni,sillä yö on syvänä minun edessäni ja yön sylissä seisoo hämärä erämaa,joka on kätkenyt itsensä pimeyden taa.
Minä olen istunut tässä siitä asti, kun ehtoonpunerrus sammui, ja nyton taivas kelmentynyt ja hämärä on ottanut silmistä viheriäiset puistotjalkojen edessä ja väräjävät lakeudet kaukana. Ja nyt on yön sydän jahiljaisuus. Mutta minä en ole noussut ylös ja huoneeseni mennyt, vaanistun tässä ja katselen; enkä minä saatakkaan nousta ylös ja mennäpois, sillä minun sydämeni on vangittu, niin että minä tähän jäänistumaan ja katsomaan.
Sillä erämaa on syvä ja rannaton minun edessäni, ja tumma yö hivelee,ja yön sylistä nousee lämmin ja palava tuuli ja leyhyy minunposkillani. Ja vaikka minä tiedän, että Jerusalem, minun kaupunkini,lepää alhaalla jalkojeni edessä, ja vaikka sen valkeat keinuvat minunsilmissäni, niin näkyy se minulle vaan niinkuin valutus, enkä minä sitähuomaakkaan, sillä minä en katsele sitä, vaan minun silmäni vaeltavatulos kaukaisuuteen ja jäävät sinne. Ja minä katselen yhtäpäätä sinne,missä syvä yö ja hämäryyden ranta keinuvat. Ja kun minä katson, niinminä kumarrun istuimellani hiukan ja minun hengitykseni käy nopeasti.
Sillä minä rakastan syvää ja yötistä erämaata, jonka rantaa minä ensilmilläni tavoita. Ja kun minä tässä liikahtamatta istun ja katselen,niin mieli keinuu minussa, ja rinta raukeentuu. Ja minä olen itsessänivangittu, niin etten minä voi silmiäni pois kääntää; ja minunrinnalleni on hekumaksi, kun minä saan eteenpäin kumarruksissa olla, jaeteeni tuijottaa, niin että silmät siitä katsomisesta jäykistyvät.
Yötä ja erämaata minä rakastan, ja minä janoon nähdä, kun ne toistensasylissä lepäävät. Sillä minä näen ne niinkuin kaksi rakastavaista,jotka toisensa ovat löytäneet ja yhteen halaukseen sulavat. Voi, tekaksi rakastavaista, minä tiedän teidän olonne, ja sydämeni pakahtuuminun mieleni syvästä käynnistä, kun minä silmäini edessä teidänsyleilevän näen. Sinä erämaa, sinä syvä ja kuiva ja kuuma, omassarinnassani minä elän mitä sinä olet, sinä minun sydämeni oma kuva! Kunpäivisin keltaisena makaat ja janon henki ylläsi lepää, oh! kun minänäen sen himon ja sen kuuman ja kuivan polton, joka jokaisessajäsenessäsi hiipii ja hituu, himosi, himosi, palavan taivaan sinänielisit päältäsi ja yhtä janoiseksi jäisit, oh, kun minä sinua silloinmuistelen, niin minä näännyn, ikäänkuin sinun povesi kuiva tuuli minunottaisi ja polttaisi. Mutta nyt kun vapahtava yö on virvonnut ja sinunpäällesi hiipinyt, ja hervottomana sinun avattuun syliisi vajonnut, nytminä tunnen, kuinka sinun tummasta ja rajattomasta sylistäsi täytetynrakkauden raskas ja hivelevä hengitys nousee, ja minä tunnen itseänipyörryttävän, oi, kun olisin se tuuli, joka raskaana kuuman sylisi yllähengähtelee. Te tummat rakastavaiset minun edessäni, jotka toistennesylissä olette ja hengitätte ja minun saatte vapisemaan itsessäni, minäistun tässä, enkä minä enää saata istua paikallani, vaan nousen ylösistuimeltani ja käyn kattoni reunalle asti ja seisahdun vasta siinä,missä pimeys minun jalkojeni eteen aukeentuu, ja seison siinä jalevitän käteni teitä kohden. Oi, te kaksi rakastavaista,