Kirj.
Helmi Setälä
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1905.
Äitivainajani muistolle.
Mutta nyt pysyvät usko, toivo, rakkaus, nämät kolme; vaan rakkaus on suurin niistä.
Utuun ja usvaan oli kaupunki kietoutuneena. Keltaisen himmeinätuikkivat tulet katulyhtyjen päissä ja kaukaisena huminana kuulostikorvaan ajoneuvojen rätinä vilkasliikkeisemmiltä kaduilta. Ihmisvirtavyöryi epämääräisenä haamuna katuja ylös ja alas ja äänet sulivatyhteen hyökyaalloksi, joka kumahdellen kulki edelleen sankassasumumeressä.
Alastomina puut reunustivat puiston kylkiä ja vitkalleen vesipisarattihkuivat alas oksilta, jotka ojentautuivat katua kohti kuin paljaatkäsivarret. Puistikon keskeltä kohosi vanha puurakennus, jonkakattopuoli kokonaan katosi sumun sekaan. Sen suurista, moniruutuisistaikkunoista tulvaili valomeri synkkään syysilmaan ja urkujenhillitty ääni tunkeutui seinien läpi. Äkkiä niiden ääni vahveni jatäysivoimaisena se virtasi avatuista ovista ulos hiljaisen ihmisjoukonmukana, joka harvalleen ja ääneti laskeutui portaita myöten jahajaantui puistikon teille.
Hertta Ek astui vitkalleen, silmät maahan luotuina. Hänen sormensaolivat puristautuneet lujasti virsikirjan ympärille. Hänen kasvonsailmaisivat mielenliikutusta, suun ympärillä väreili hermostunutpiirre ja hengitys oli lyhyttä ja kiihkeää. Hän pysähtyi hetkeksi javilkaisi taaksensa. Tuossa kirkossa hän oli kerran seisonut ja antanutlupauksensa — hän muisti sen päivän kuin olisi se eilen ollut jakuitenkin — mikä iankaikkisuus siitä jo oli kulunut. Hänen mielensäoli silloin ollut niin herkkä kaikille vaikutteille, arvostelemattahän oli omistanut itselleen toisten vakaumuksia ja ajatuksia. Ja hänensydämessään oli vallinnut hiljainen rauha.
Mutta tyyni oli vain käynyt myrskyn edellä. Se oli heittänyt hänettuuliajolle ja vieroittanut hänet kaikesta siitä, mikä ennen oli olluthänelle pyhää ja kallista. Vuosikausiin hän ei ollut kirkossakaankäynyt. Sattumako se nyt äitivainajan kuolinpäivän oli hänen mieleensätuonut — siitä oli täsmälleen juuri kaksikymmentä vuotta kulunut — vaiolisiko joku muu voima hänet kirkkoon vienyt? Kaitselmusko? Herttahymähti itseksensä. Nuo ajatukset hän aikoja sitten oli tyhjinä jasisällyksettöminä karkoittanut luotaan. Ne olivat saaneet väistyäjärkeä tyydyttävämpien tieltä. — —
Hän oli istuvinaan vielä lehterillä, pilarin peitossa, jonne hänkirkkoon tullessansa oli kyyristynyt. Hän oli kuulevinaan vielä tuonvoimakkaan äänen, joka kajahteli hänen ympärillänsä. Se ei ollutsointuva eikä kaunis, korkeimmasta diskantista se aleni syvimpäänbassoon ja katkenneet soraäänet vihloivat tuon tuostakin korvaa,kuin viulunkieli, joka kesken värähtelevää ääntä katkeaa haikeastivalittaen. Mutta se oli niin vakuuttava, niin repäisevä, niin sydämeentunkeva. Jokapäiväisiin sanoihinkin se valoi voimaa ja hehkua janostatti kylmänväreitä selkää karmimaan.
Ja kuitenkin Hertta ensimältä kuunteli vain puolella korvalla.Tahtomattaankin hän asettui arvostelevalle kannalle. Hän koettisyrjäisestä paikastansa nähdä pappia saarnastuolissa, mutta vaikkahän kurottautui eteenpäin, ei hän nähnyt muuta kuin hänen laihatkätensä, jotka lakkaamatta liikkuivat ja huitoivat ilmaa. Hän koettelikuvailla mielessänsä kasvoja, nekin varmaan olivat laihat ja vilkkaat,niinkuin kädetkin, ilme vaihteleva ja silmät säkenöivät. Hän mahtoiolla voimakas luonne, joka oli tottunut taistelemaan, mutta myöskinvoittamaan. Sen il