Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and Distributed
Proofreaders Europe
Teuvo Pakkala
Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Otava 1913.
Laura ei ollut nukeista välittänyt lainkaan. Mutta kerran ollessaanäitinsä kanssa kaupungilla kävelyllä hän yhtäkkiä pysähtyi myymälänikkunan ääreen, jossa oli nukkeja, osotti niistä muuatta ja äitinsähämmästykseksi sanoi:
»Osta, äiti, tuo minulle.»
Se oli kyllä sievä nukke, jonka saattoi asettaa istumaan tahi seisomaan,kädet erilaisissa asennoissa. Mutta äidin mielestä siellä oli paljonkauniimpia ja sellaisia, jotka puhuivatkin lausuen muutamia sanoja. Hänniitä tarjotteli, vaan Laura ei huolinut kuin siitä, jota oli osottanut.
Kun nukke tuotiin kotia, niin vanha Leena, kyökkipiika, joka sattuiolemaan läsnä laatikkoa avattaessa, siunasi ja löi kahta kämmentäyhteen, sieppasi nuken ja juoksutti sen lehtorin kamariin:
»Lehtori, katsokaa! Rouvanne koulutyttönä, ihan ilmetty.»
Lehtori ei ollut nähnyt rouvaansa ennenkuin aikaisena neitinä, olitutustunut häneen vasta jonkun aikaa ennen kihlaustaan. Vikkelästi hänotti silmälasinsa, jotka lukiessaan oli pannut pöydälle, ja alkoihymysuin tarkastella nukkea. Mutta hän epäilevästi pudisti päätään. Eihän keksinyt mitään yhdennäköisyyttä nukessa. Hän päätteli itsekseen,että aina liioittelevan Leenan koko touhu johtui siitä, että Leenanähtävästi piti nuken taivaansinisiä silmiä ylen kauniina. Mutta etteiLeena mitenkään tulisi nolatuksi innostuksessaan, lehtori hänelleominaisen hienon kohteliaisuuden lisäksi sanoi mahdollisimmanystävällisellä äänellä:
»Kyllä minä kuvittelisin rouvan pikku tyttönä hieman toisen näköiseksi.»
Leena oli hämmästyksissään aivan kuin olisi yhtäkkiä unesta herännytsiihen lehtorin eteen seisomaan. Ei nukke nyt hänestäkään ollut rouvannäköinen yhtään. Ja häpeissään hän itsekseen jupisi:
»Mikä minua taas höpsytti?»
Mutta miten ollakaan, nukke lehtorin käsissä sattui makaavaan asentoon,jolloin se sulki silmänsä. Silloin lehtori hämmästyneenä lausui:
»Todellakin! — Todellakin vaimoni näköinen.»
Hymy nuken kasvoilta oli kokonaan kadonnut ja suun ympärillä oli hempeänvakava, hieman surumielinen ilme.
»Soma nukke», ihasteli lehtori hyväntuulisena.
Hän riemastui kuultuaan, että vihdoinkin oli löytynyt nukke, jokamiellytti Lauraa, hänen ainokaistaan. Hän ryhtyi heti puuhaan saadakseennukelle oman varsinaisen asunnon. Teetti kerrassaan pienen rakennuksen,jossa oli kaksi huonetta, sali ja kamari, parahiksi suuria nukelle,täydellisesti sisustetut. Niin että kun tämä pieni talo oli sijoitettulehtorin rouvan kamariin ja Laura saanut sen mielensä mukaiseenjärjestykseen, Leena käskettynä katsomaan sitä huudahti:
»No mutta mun päiviäni! Ihan kuin oikeassa talossa, puntista prikkuun.Ja niin juhlallista, että sydäntä hytkyttää.» Omin valtoinsapulpahteleva naurunhörähdys kuului tuon tuostakin Leenan maatessalattialla tirkistämässä pienen talon ikkunasta sinne sisälle.
Laura näet oli järjestänyt niin, että oli katsottava määrätystäikkunasta, ja siitä nähdäkseen piti katsojan paneutua pitkälleenlattialle. Lehtorin rouvalle, joka oli nuori ja tyttömäinen, oli se yhtähelppoa kuin Lauralle itselleen, mutta lehtorinkaan, joka oli jo vähänikämie