Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Jaakko Nikkinen
Edistysseurojen Kustannus-O.Y.,Helsinki,1922.
Tuvassa oli aivan hiljaista.
Täti laittoi perunainkastiketta unisesti palavan takkatulen luona.Pojat istuivat penkillä, vanhempi ikkunapielessä kädet polvilla japää kumarassa, nuorempi nurkkauksessa nenällään kirnuten asettelikukon sulkaa lakkiinsa. Nuorin lapsista, kolmen neljän vanha tyttö,istui lattialla ja sitoi liinaa huiviksi pienen varpuluudan tyveen.
Lakkinen lasiton pillipoppa tuikutti pöydällä suulleen käännetyntuopin päällä ja raollaan olevasta ovesta virtasi alhaalta kylmäätalvi-ilmaa porstuasta tupaan ja yläraosta savua tuvasta porstuaan.
— No — tulkaa nyt syömään! sanoi täti ja vei perunavadin pöytään.
"Lapsiparat", oli hän vielä sanomaisillaan, mutta jätti kuitenkinsanomatta ja vain hiljaa huoaten istui penkille pöydän taakse.
— No, Masa, tule jo! Ja Jukka ja, ja Sanni, tule syömään! Tännetädin syliin! Täällä on voitakin!
Sanni riisti liinan pois luudan tyvestä, viskasi luudan nurkkaan jajuoksi tädin luo.
— Uuppista, sanoi täti ja lempeästi hymyillen nosti Sannin syliinsä.
— No no, pojat, tulkaa nyt syömään, tulkaa! Täällä on vielä Elosenemännän tuomaa voitakin! kehoitteli täti poikia, jotka yhä vainpenkillä kyhjöttivät.
Masa nousi ja tuli hiljaa pöytään, Jukka silitti vielä kukon sulkaalakissaan, asetti lakin penkille ja tuli sitten hänkin.
— Syökää nyt, jotta jaksatte! Ettei heti tule nälkä, kun uuteenkotiin menette. Syödään voi kaikki, puheli täti.
Jukka kyllä soikin. Mutta Masan syönti oli hitaanlaista.
Hän oli yksitoista täyttänyt ja tiesi ja ymmärsi enempi kuin toiset.Hän muisti kolme vuotta sitten kuolleen isänsäkin. Olihan hän ollutisän kanssa pajassakin ja takoa kilkutellut pienellä vasarallaansamoin kuin isä takoi suurella vasarallaan. Isän kuoleman jahautajaisetkin hän muisti. Varsinkin nyt kun äitikin viime viikollahaudattiin, palautuivat isän hautajaiset entistä elävämmin mieleen.
Hänellä ei ole nyt isää ei äitiä — Eikä Jukalla — Eikä
Sannillakaan, joka on vielä niin pieni — — — He ovat orpoja — —.
Orpoja — Se sana nosti aina sumua silmiin.
Tiesi hän senkin, että kunta oli heidät myönyt. Antin Miina eilenillalla kertoi ja sanoi, että hän ja Jukka olivat tulleet Välikylään,hän Varsanniemeen ja Jukka Korpiseen. Ja Sanni oli tullut Ylikylään,Saarenpäähän. Ei Masa tuntenut ketään heistä eikä tiennyt edestalojakaan. Mutta Miina oli sanonut, että tänä päivänä on määräjokaisen hakea huutamansa.
Masa keskeytti syöntinsä ja läksi pöydästä.
— Mitä se Masa nyt, ihmetteli täti. Ethän sinä syönytkään! Tuleuudestaan ja syö edes voileipää!
Masa sanoi jo syöneensä ja meni ulos. Täti kehotteli Jukkaa ja Sanniasyömään ja samalla heiltä salaa katsoi muurinvieri-ikkunasta ulos.Siellä oli jo senverran päivä, että näki, mitä Masa pihalla puuhasi.
Ensin hän hetken aikaa vain seisoi keskellä pihaa. Sitten meni jakäväsi navetassa, jossa ei ollut enää pariin vuoteen lehmää ollut.Navetasta tultuaan ja sen oven huolellisesti suljettuaan hän menityhjän rehuladon ovelle. Sitä hän ei avannut. Kädellään vain pyyhkäsitumman raidan kuuraiseen oveen. Melkein tyhjään puukatokseenkin hänkatsahti. Seisoi taas vähän aikaa kuin jotain harkiten ja sitt