Produced by Tapio Riikonen
Kokoelma kertomuksia ja taruja
Kirj.
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1905.
Sensuurin hyväksymä, Helsingissä 28 p. huhtik. 1905.
Leipä ja laulu
Kotiutunut
Hyppy-Sohvin uhri
Salapolttajat
Vanha Lemminkäinen
Epra ja Laukki.
Inehmo ja sammal
Inkeri ja Yrjänä ritari
Ahasveruksen lepopäivä
Keira ja Svakko
Uudenvuoden uni
Paholaisen soitto
Pyhäsaaren tarina.
Oli heleä heinäkuun päivä, sellainen sinisen hopeainen poutapäivä,jolloin pääskyset tirskuen ja siperrellen lentelevät korkealla ilmassa,kun vesi on maitotyyni ja hyttyset suurissa parvissa suurien puidenvihreässä hämärässä hymisevät häälaulujaan. Kylässä oli kuin kuollutta,ei savu kiertänyt tiilipiipuista eikä lasten naurua kuulunut kujalta.Joella mutavedessä molskien, rapaa heittäen ja luikaten se pieni kansakaaresti ja muu väki oli ulkotöissä heinänkorjuulla viheriän vipevilläniituilla. Varis purjehti raukeasti vaakkuen yli metsäsaaren,maantieltä ei kuulunut kärrien tärinää, metsänranta oli helteinen jakullankeltainen pihka venyi oksalta oksalle alas ja tippui kuusenjuurella kuhisevaan viholaispesään. Ne ahkerat, ruskeat korrenvetäjätkokoontuivat sen pihkapisareen ympärille, tarttuivat peräpuolestaansiihen, pyllistelivät ja pyristelivät ihan ihmeekseen.
Ihan siinä lähellä metsän siimeksessä maantien notkossa puolilahon,harmaan virstantolpan alla ojanreunalla istui Vehnäs-Ville, se samaVehnäs-Ville, joka talvisin kävi hakkuutöissä mutta näin suvista aikaamustalaisen tavoin kulki joutokengissä ja kaupusteli kylillävehnäsiään. Hän oli pieni ja pullea mies, hänen pienet talisetporsaansilmänsä tarkistelivat tiukasti ympärilleen ja niissä olisaituuden ilkeä ilme. Hän ojensi molemmat jalkansa suoriksi, pyyhkitakinhialla hien otsaltaan ja uihki rasvaisessa lämmössään. Huhuu,miten se ilma painosti ja paahtoi sinne varjopaikkaankin! Hän katselipilvetöntä taivasta hehkevien kuusenoksien ohitse, katseli pitkinsaapasvarsiaan ja heitti niistä sivukatseen vehniäsvasuunsa. Suloisestihiveli hänen sieraimiaan jauhoisten, tuoreiden vehnästen haju ja hänhymähteli itsekseen. Olihan hän taas vetänyt nenästä sitä kirkonkylänleipurimuoria, sitä hössähtänyttä Heta-muoria, jonka vanhaan päähäneivät konstikkaat numerot oikein osavasti mahtuneet. Hän vetitaskustaan kuluneen tupakkimassinsa, jossa hän säilyttelikuparirahojaan, hopearahat hän aina solmi kiinteään solmuunpunaraitaisen nenäliinansa kulmaan. — Tupakkaa ei hän rasinnut polttaakuin harvoin, miesten tupakoidessa kiskoi hän salaa keuhkoihinsa muidenpöllyttämiä ilmahaikuja. — Hän alkoi laskea rahojaan. Kili, kali,soivat ne hänen korvissaan ja sydänalansa hytkähti mielihyvästä. Karinkankaalla kulkevan karjan kellot toistivat: kili, kali, ja kylästäruokakello säesti: kil, kal, kili, kali. Ja hänen mielestänsä välkähtiilmassa valkoisia hopearahoja ja hänestä tuntui kuin hämärässä metsässähänen takanansa suon ympäri olisi rämpinyt iso, rikas jättiläinen, jokakaivoi aarteitaan ja hyräili: kil, kal, kili, kali, vaskiraha,kultasali! — Hänen porsaansilmänsä kiilsivät innosta, hän laski jalaski. Eihän siinä massissa suuren suuria summia ollut, mutta sensijaan oli kultaista tavaraa pärekoppa täynnä ja heinätalkoihin, tuonnekylä