Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
Kertomus nuorisolle
Kirj.
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1920.
Ensimmäinen osa.
— Kiitos, äiti kulta! Koska sinä tämän olet ommellut, niin että minäen ollenkaan ole nähnyt?
Helvi kohotti ihastuneena valkeata, sinisillä nauhoilla koristettuaesiliinaa ja loi äitiin suuret, kysyvät silmänsä. Äiti hymyili.
— Pianhan tuollaisen ompelee, vaikkapa käydessäsi maitoa noutamassa.
— Tänään minä heti sen uudistan. Mutta tiedätkö, äiti, minua melkeinpelottaa mennä sinne kouluun. Niin ikävää, ettei ollut useampiapyrkijöitä kolmannelle luokalle. Nyt minä yksin tulen kaikkien entistenjoukkoon, niinkuin vieras lammas karjaan.
— Ole sinä iloinen siitä, ettei muita ollut. Ehkä et silloin olisipäässytkään, koska luokalla on ennestään kolmekymmentäyhdeksänoppilasta.
— Niin, semmoinen hirveä joukko! Minä juuri laskin itsekseni, ettäjos kaikilla luokilla koulussa ja jatko-opistossa on yhtä monta, tuleesiitä yhteensä neljäsataa tyttöä. Ja sitte ehkä vielä neljäkymmentäopettajaakin! Ei, äiti, kyllä kansakoulussa ja pappilan Lainantunneilla oli parempi!
— Sinun pitää olla reipas tyttö, Helviseni. Etkö muistakaan,kuinka halusit tänne Helsinkiin kouluun? Enhän minä koskaan olisikotipitäjäämme jättänytkään muuten, kuin juuri sinun koulunkäyntisitähden…
Helvi heittäytyi äitiänsä syleilemään.
— Älä pahastu, rakas äiti, — virkkoi hän. — Minä olen semmoinenjänis. Mutta nyt minun täytyy lähteä, ja kyllä minä koetan rohkaistamieltäni.
Nopeasti hän sitoi esiliinan päällensä, otti hattunsa, ja niin hän olivalmis. Äiti katseli kauvan miettiväisenä hänen jälkeensä, kun hän olimennyt. Olihan tämä tärkeä vaihepäivä Helville. Ei ollut ihme, että hänilon ohessa oli levotonkin, sillä kaikkihan oli niin uutta ja outoa.Äidin ajatukset lensivät siihen hiljaiseen kotiin Hämeen syrjäisessäseudussa, jossa Helvi tähän asti oli kasvanut. Hän näki taas edessääntutun tupasen koivujen varjossa tyynen sisäjärven rannalla. Siihenhän oli muuttanut kappalaistalosta, saatettuaan puolisonsa ijäistäunta nukkumaan vanhan valkoisen kivikirkon viereen, jonka seinät ennenniin monasti olivat hänen voimakasta ääntänsä kerranneet. Se oliraskas aika… Vaan Helvi tyttönen nauroi ja soperteli iloisesti eikäymmärtänyt kaivata mitään, ei isää eikä entistä kotia… "Tyynelä"siellä rannalla oli se koti, johon hän kiintyi, ja äiti tuli hänenkaikeksensa…
Ovea koputettiin, ja rouva Aaltonen heräsi ajatuksistaan. Hän meniavaamaan, ja kynnykselle ilmestyi vaatekääröä kantava huivipäinentyttö, joka tiedusteli, "joutuisiko pastorska ompelemaan plyysiä".
— Minä tahtoisin juuri samalla lailla tehdyn kuin sen Riikan, jokapalvelee tässä yläkerrassa kamreerilla — kyllä pastorska tietää —,sehän minua neuvoikin tänne.
Mitat otettiin, koettamispäivästä sovittiin, ja tyttö poistui. RouvaAaltonen huoahti levitellessään kääröstä esille suurikukallista heleääkretonkia. — Kelpasinhan minä maalla pitäjän herrasväen ompelijaksi,mutta täällä ainoastaan palvelijat ja muut köyhät ihmiset minulle työtätuovat, — hän tuumieli. — Eihän niiltä paljoa voi ottaa tekopalkaksi,mutta ehkäpä Jumalan avulla näinkin tullaan toimeen. Kun vaan saisinpidetyksi semmoisen ruoan, että Helvi hyvin jaksaisi…
Kukoistavalta ja reippaalta hän ainakin tällä hetkellä