Produced by Tapio Riikonen
Romaani
Kirj.
WSOY, Porvoo, 1911.
Eero
Jokapäiväisyyden poluilta
Alppien maassa
Kun tiet yhtyivät
Tohtorin talon ruokasalissa kävi lakkaamaton puheen porina. Nuorinlapsista leikki lattialla pienen, naapuritalosta vieraisille tulleentoverin kanssa, vanhemmat lukivat läksyjään, mikä ääneen, mikäpuoliääneen.
Eero, vanhin kotona olevista lapsista, istui erillään muista huoneenperällä, suuressa, vanhanaikuisessa keinutuolissa, kirjat polvellaan.Ikkunan luona, pienen pöydän ympärillä lukivat kansakoulua käyvätlapset läksyjään. Heitä oli kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Ville, vanhinheistä, istui kahdeksanvuotiaan Yrjön vieressä ja joka kerralta, kunYrjön sisälukuharjoitus kävi liian äänekkääksi tuuppasi Ville häntäsaappaan korolla sääreen. »Älähän», äännähti silloin Yrjö ja siirtyietäämmälle veljestä. Mutta tuuppaus teki tehtävänsä. Luku kävi isoksiaikaa hiljaisemmaksi, kunnes voima ja vauhti taas vähitellen kiihtyi,aiheuttaen lopulta uuden tuuppauksen.
Villen ja Yrjön välillä ijässä olevat pikku tytöt istuivat pöydäntoisella puolella, milloin äänettöminä lukien, milloin hiljaa keskenäänsupisten.
Ulkona oli pilkkosen pimeä. Silloin tällöin ikkunoita vastaansingahtavista, märistä hiutaleistä päättäen satoi siellä lumiräntää.Tuuli tuntui käyvän puuskittain. Väliin se vaikeni, sitte yritti taasentistä vihaisemmin. Nurkan ohi pyyhkäistessään se aina ulvahti pitkäänja haikeasti.
Huoneessa olevista sitä eivät kuitenkaan muut huomanneet kuintohtorinna ja Eero. Tohtorinna huokasi silloin aina väsyneesti jaraskaasti. Eero sitävastoin ei näyttänyt kiinnittävän mitään huomiotasiihen mitä kuuli. Hän vain luki.
Kun tuuli levähti eikä huoneessa kuulunut muuta kuin lukevien jaleikkivien lasten ääniä, saattoi tohtorinna viereisestä huoneestaeroittaa miehensä askeleet. Sitte hän kuuli tohtorin asettuvantuoliinsa, kuuli paperin rapinaa kuin sanomalehtiä olisi käännelty japari kertaa lusikan kilahduksen lasin laitaa vastaan.
Tohtorinna huokasi. Huulia väräytti katkera hymy. Hermostuneenkiireisesti hän sitte tarttui pöytälaatikosta ottamaansa veitseen jarupesi valmistamaan voileipiä lapsille.
Katse kulki lattialla leikkivästä tytön tylleröstä pöydän ääressälukevien luokse ja pysähtyi sitte Eeroon, joka koukkuselkäisenä kuinvanhus istui painuneena kirjojensa yli.
Miten kalpea hän oli! Kyllä näki, että hän oli ollut sairaana ja olivieläkin. Mutta eihän hänen laiseltaan mitään saanut tietää. Senlainenumpimielinen tuppisuu hänkin oli, aivan niinkuin isänsä. Eiäännähtänyt, vaikka puulla olisi päähän lyönyt. Senlainen hän oli jopienenä.
Tohtorinna oli taas huokaista, mutta huokauksen asemesta tulikinhymyily, sillä hänen ajatuksensa luistivat Oskariin, joka paraikaa lukiylioppilastutkintoaan. Se poika osasi iloita ja valmistaa iloamuillekin. Kaskuja ja hyvää tuulta häneltä riitti, niin että siitääidinkin väsynyt mieli virkistyi. Olisipa nyt vain Oskar täällä, eisilloin tarvitseisi kuunnella tuota tuulen raskasmielistä valitusta,eikä pääsisi ahdistamaan synkät ajatukset.
Mutta oliko ihme, jos ei iloita jaksanut? Tällainen lauma ainaympärillä ja kohta kätkyessä taas uusi avun pyytäjä. Ihminen olihänkin.
Viereisestä huoneesta alkoivat taas kuulua nuo hitaat, laahaavataske