E-text prepared by Tapio Riikonen
Puhenäyttämön alkuvuodet ja suomalainen ooppera, 1872-79.
Kirj.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1907.
I. Ensimäinen näytäntökausi, 1872-73.
II. Toinen näytäntökausi, 1873-74.
III. Kolmas näytäntökausi, 1874-75.
IV. Neljäs näytäntökausi, 1975-76.
V. Viides näytäntökausi, 1876-77.
VI. Kuudes näytäntökausi, 1877-78.
VII. Seitsemäs näytäntökausi, 1878-79.
Ensimäinen näytäntökausi, 1872-73.
Suomalainen teatteri oli siis olemassa.
Sen olemassaolo luettiin siitä hetkestä, jolloin, niinkuin ennen onkerrottu, sen perustaminen päätettiin 22 p. toukok. 1872. Sillä joskinmonesti aika päätöksen ja toimeenpanon välillä voi venyä pitkäksi, eitällä kertaa viivytys tullut kysymykseen. Kuluiko perustamispäivästäkaksi viikkoa vai kolme ennenkuin teatteriseurue oli koottuna, sitäemme voi tarkoin sanoa, mutta varmaa on, että jo kesäkuunkeskivaiheilla seisoi Kaarlo Bergbomin ympärillä joukko valmiinatyöhön. Ja työhön — se on harjotuksiin — ryhdyttiinkin kohta;kesälomaa ei pyydetty eikä annettu. Suomalainen teatteri oli siisolemassa.
Ja tämä tosiasia merkitsi paljo. Totta on, että jos tämä taidelaitos,silloin kun se ainoastaan häämötti toivossa, oli ollut monenlaistenepäilysten alainen, asianlaita siinä kohden ei piankaan parantunut.Se osa yleisöä, joka oli halveksinut ja vastustanut yritystä, eisuinkaan sentähden luopunut kannastaan että teatteri oli muuttanutmielikuvituksesta todellisuuteen — päin vastoin se odotti, ettäuhkarohkea ja tietenkin taiteelle hyödytön puuha ennen pitkää raukeaisimahdottomuuteensa. Mutta toisin oli niiden, jotka vuosikausia olivatsuomalaista näyttämöä ikävöineet. Eivät ainoastaan lähimmät — Kaarloja Emilie Bergbom — joiden kannettavaksi tuhansien huolien taakkaitsestään lankesi, ja ne näyttelijänalut, jotka teatteriin liittyivät,vaan laajat ryhmät suomalaisuuden harrastajia ja ystäviä käsittivätlaitoksen pelkän olemassaolon isänmaalliseksi ilonaiheeksi. Heissä eiollut epäilystä eikä toivottomuutta, vaan Suomalainen teatteri tulipitkiksi ajoiksi suomalaisuuden lempilapseksi, jonka riemut ja huolet,menestykset ja vastoinkäymiset olivat päivän tärkeimpiä puheaineita.Bergbom-sisarusten — näiden sisarusten, jotka vihdoin olivat saaneetmäärätyn, yhteisen elämäntehtävän — uhrautuvaisuus ja kaikki kestävätarmo, näyttelijäkunnan innostunut harrastus sekä ystävien myötätuntoja alituinen avustus, nuo teatterin elämän ja edistyksen ehdot, ne nelopulta sitten voittivat epäilijät ja vastustajatkin.
Ensiksi luettelemme seurueen jäsenet, sillä joskin harvat niistäkohosivat taiteilijan kannalle, ovat he kuitenkin, osallisina alkuajaninnostuneihin pyrinnöihin, ansainneet kunnian tulla tienraivaajinamainituiksi teatterin historiassa:
Oskari Vilho[1] (Gröneqvist), 32 v., ylimääräinen kamarikirjurisenaatissa 1869-72 (kts. I. s. 15);
Ismael Edvard Kallio (Nyberg), 42 v., sepän poika Hartolasta,ylioppilas 1855, opettaja Helsingin alkeiskoulussa 1857-72;
Aukusti Korhonen (Öhqvist), 21 v., ollut Westermarkin seurueen jäsen(kts. I. s. 28);
August Alfred Aspegren, 26 v., syntynyt ruotsalaisista vanhemmistaUudessakaarlepyyssä, ollut aliupseeri ruotuväessä ennenkuin meniWestermarkin teatteriin, jossa alkanut esiintyä suomenkielellä;
...