Produced by Tapio Riikonen
Näytelmä kahdessa näytöksessä
Kirj.
PORVOOSSA,Werner Söderström,1900.
EMÄNTÄ, 60 vuotias talonemäntä.
HEIKKI, hänen poikansa; 25 vuotias.
HANNA, 22 vuotias, | talon palvelijat.
JUSSI, 17 vuotias, |
HESE, nuori torppari.
TANELI, | nuoria miehiä.
VIKI, |
KREETA-MUORI.
OPETTAJA.
KORVEN-VAARI, vanha harmaapartainen ukko.
Nuorisoa, poikia ja tyttöjä sekä vanhempia lapsiaja jokunen vanhempi mies ja nainen.
Talon vanha, mustunut tupa. Perällä ovi. Ovesta sisään tultaessa onvasemmassa nurkassa takka ja sen sivulla toinen ovi kamariin.Oikeanpuolisessa seinässä on ilman verhoja oleva ikkuna ja nurkassayksinkertainen aukioleva sänky. Ikkunan alla pitkä penkki ja edessäpöytä sekä tuoli. Muu kalusto mielen mukaan. On sunnuntai-aamukeväällä.
Ensimäinen sarja kohtauksia.
Heti esiripun noustua tulee Heikki sisään väsyneen näköisenä, lakki niskaan painettuna ja vaatteet ryvettyneet. — Emäntä, puettuna kirkkopukuun. — Hanna esiintyy koko näytöksen ajan puukengissä ja yksinkertaisessa arkipuvussa. — Viimeisenä Jussi, joka on huonosti puettu, melkein ryysyisenä.
HEIKKI (katselee ympärilleen). Olipa onnen lykky, että tupa on tyhjänäeikä kukaan sattunut näkemään tuloani. Nyt saan edes rauhassa hengähtääja puhdistella itseäni, ennenkun tulevat kiusottelemaan. (Järjestäävaatteitaan.) Hitto vieköön! Miten ihmeessä minä sinne metsään olinruvennut nukkumaan; kuka minut sinne vei? On se merkillistä, ett'ensitä voi muistaa. (Pudistelee itseään.) Huh, huh! Ja on niin pahuksenkova vilukin. Hui! (Istuu retkahtaen sänkyyn.) Ei ole koko elämästämihinkään. Jokainen lauvantai-ilta on samanlainen ja tällä kertaa olise peräti hullua. Olen toki tähän asti tietänyt tekoni ja retkeni, vaannyt en muista mitään. (Silittää päätään, antaen lakin pudota.) Ja kovinon tämä pääkin kummallinen. Se on niin häijyn raskas ja pitää niinilkeätä jyminää, että oikein tuntuu surkealta sitä kärsiä. (Raappiikorvansa taustaa.) Voi toki sentään, miten paljon olen mahtanutjuodakaan, sillä näin kovassa pohmelossa en ole vielä koskaan ollut.Ja mitä mahtaa äitikään ajatella, kun koko yön olen viipynyt?(Haukottelee.) Hoh-hoh-hoo, kovin on surkeata tällainen elämä. Ei olisipitänyt mennä ollenkaan, koska näin paljon tulin juoneeksi. Nytrupeavat he kiusaamaan minua koko päiväksi. (Nousee.) Mutta minämenenkin maata, niin saan olla parhaiten rauhassa äidiltäkin. Puhukoonsitte perästäpäin, jos haluttaa.
(Aikoo riisua takkinsa. Emäntä tulee.)
EMÄNTÄ. No joko nyt olet viimeinkin löytänyt kotisi, Heikki? Missä oletkoko yön viipynyt? (Heikki istuu hämillään sänkyyn.) Missä?… Etkötahdo puhua, kun kysyn?
HEIKKI. Mitä te siitä huolitte?
EMÄNTÄ. Mitä? Enkö minä saisi kysyä, missä poikani yötä pitää, kun eikotiin haluta tulla?
HEIKKI (kärsimättömänä). Mitä sillä sitte väliä on, missä minäoleskelen?
EMÄNTÄ. Ooho, poika! Älä yhtään rupea kiertelemään, vaan sano suoraanmissä olet ollut?
HEIKKI. Mitä varten te sitä nyt niin tahdotte tietää, koska etteennenkään ole kysellyt?
EMÄNTÄ. Sitä varten, että olen jo tarpeeksi kauvan katsellu