Kirj.
Minna Canth
1917 (1886)
Lasten kamarissa oli pimeä. Mutta ruokasalin ovi oli raollaan ja sieltäloisti tuli.
Pikku Hanna oli nähnyt pahaa unta. Suuri, musta koira oli ajanut häntätakaa ja oli juuri tarttua häneen kiinni, mutta kaikeksi onneksi hänsiihen heräsi. Nyt ei Hanna tahtonut enää nukkua, ettei tuota untajatkuisi.
Oli vähän kylmä. Hanna veti peitteen aina kaulaan saakka ja kyyristyikokoon. Sitten hän silmät seljallaan tuijotti valojuovaan, jokaruokasalin ovenraosta kajastui seinään. Se ulottui lattiasta ylöskattoon, ja vieläpä kattoakin pitkin kappaleen matkaa.
Kaikki oli niin hiljaa. Ei kuulunut muuta kuin Jussin tasainen jaraskas hengitys toisesta sängystä. Lieneekö raukalla ollut edes peittoapäällä.
Hanna nousi katsomaan. Niin, eikös arvannut oikein. Peite oli jaloissaja poikaparan sääret paljaina. Herran tähden, kuinka kylmät ne olivat!Aivan kuin jääpalaset. Kun tuo raukka ei tulisi vaan kipeäksi tämänperästä.
Hanna peitti hänet niin hyvin kuin ikään voi, ja pakkasi täkin reunanpolsterin ja sängyn laidan väliin, että se paremmin pysyisi. SilläJussi oli paha potkimaan.
Mutta vilu alkoi jo Hannaakin pöyristää. Ja entä, jos tuolta sängynalta vielä juoksee hiiri ja puree häntä jalkaan. Hyi! Hanna hyppäsitakaisin omalle vuoteelleen, peitteen alle.
Taas hän rupeaa katselemaan tuota valkean loistetta seinällä. Silmätväkisenkin aina siihen kiintyivät. Oli juuri kuin turvallisempaa, kuntiesi äidin valvovan viereisessä huoneessa. Ei mahtanut vielä ollakaankovin myöhäistä. Mitähän se äiti siellä teki?
Hanna kurotti päätään sängyn laidan yli ja koetti katsoa oven raosta.Ei nähnyt mitään. Eikä kuulunut risahdustakaan. Entä kun lamppuunohduksesta oli jäänyt palamaan. Uskaltaisiko hän mennä katsomaan?Ellei vaan hiiret—? Siellähän jo rapisi yksi nurkassa. Kunhan eivättulisi sänkyyn. Hanna vetääntyi nopeaan takaisin ja painoi päänsätyynyyn. Parasta kun pitää silmänsä kiinni ja nukkuu pois. Ehkei tuopaha uni enää tule vaivaamaan.
Hiljaista oli jälleen. Nurkastakaan ei enää kuulunut mitään. Lieköhiiri juossut koloonsa takaisin tai jos siellä ei hiirtä ollutkaan.Ehkä hän erehtyi. Niin, ei hän ihan varma ollut siitä, rapisiko siellääsken, vai ei. Saattoi se olla muukin kolina. Jussi esimerkiksi—?Tosiaankin, eikö liene poika liikuttanut kättä tai jalkaa. Harvoinpahän juuri hiljaakaan makasi. Nyt se vähän valitti unissaan. Mikähänraukkaa vaivasi?
Eipä Hannalle vaan tullut uni silmiin, vaikka uskollisesti koetti pitääniitä kiinni. Teki mieli taas katsoa, oliko tuo valkoinen kajastusvielä seinässä. Sielläpä hän oli. Mutta hiiskahdusta ei huoneestasittenkään kuulunut.
Hyvä Jumala, jos lamppu on jäänyt sinne yksin palamaan ja jos vielätuli pääsee irti, ja kaikki nukkuvat eivätkä tiedä vaarasta mitään,palavat ehkä sisään. Eikös ollutkin jo savua huoneessa? Ihan selvään,voi, voi—!
Hanna syöksi kuin nuoli ruokasalin ovelle ja tempasi sen auki.
»Ui, lapseni, kuinka sinä minua säikytit.» Äiti istui sohvalla ja kutoisukkaa, tyyneenä, hiljaisena. Väsyneeltä hän kuitenkin näytti ja silmätveristivät. Mutta kädet taukoamatta liikuttivat sukkapuikkoja.
»Etkö saa unta? Oletko jo kauankin ollut hereillä?»
»Vähän aikaa. Minkätähden mamma valvoo?»
»Odotan pappaa.»
Niin, tuollahan oli illallinen pöydässä häntä varten.
»Paljonkohan kell