Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen
Kertomus
Kirj.
Helsingissä,Yrjö Weilin,1904.
Suuremman kaupungin laidasta pistäypi pienoinen luoto merta kohti.Katukin, joka sinne kaupungin keskuksista suuntaupi, muuttuu siellätoisemmoiseksi. Siinä, missä herrastalot loppuvat, loppuu senkivitys. Se käy epätasaiseksi ja paikoittain kuoppaiseksi. Pimeänäaikana on tällä luodolla yhtä sankka pimeys kuin tarujen tuonelanjoella. Päiväiseen aikaan näet sen molemmilla kupeilla huonolaitaisiaköyhälistön asuntoja. Asukkaittensa puolesta se on rauhallinen paikka.Sentähdenpä kaupunki ei kustanna valaistustakaan sinne. Pimeän tullenuseammat sen partaalla asuvat panevat varhain nukkumaan kuin kiltitlapset ja päivän muassa kohoavat ylös töilleen. Herrasihmisiä jos näkyysiellä liikkuvan, niin se on huomiota herättävä tapaus sen asukkaille,jotka ovat kirves- ja merimiehiä. Ja sen semmoisia. Jos käyt luodonpäähän asti, niin saat huuhtoa jalkasi meren aalloissa. Vesi onkuitenkin suolatonta, sillä suuri joki tuo mukanaan mereen juurikaupungin kohdalla tuhannen tuhansien ylimaiden hetteiden maukkaanlähdeveden.
Kaikkialla luodolla näet ympärilläsi niin vaatimatonta, niinyksinkertaista: pieniä, ilmojen harmaiksi lyömiä taloja ja kovinalastomia pihoja. Ainoastaan rattaiden rätinä kaupungin keskuksestatoisinaan särkee äänettömyyden, missä niin mahtavana kuuluu kirveenlyönti halkoja pilkottaessa tai voitelemattoman saranan kitinä.
Lapsiakin on luodolla vähän eikä nuoria ihmisiä sanottavasti. Muttanäiden sijaan on vanhoja ja raihnaisia paljon, sellaisia ikäkuluja,joita elämä on jo kerjennyt lyödä vasten suuta niin, että he ymmärtäväthiljaisuuden arvon. Vain merimyrsky syksyisin, kerran tai pari, kuinmahtava jalopeura iskee kiinni kyntensä luodon huonoihin hökkeleihin jaravistelee niitä kuin julma äiti lapsiaan. Silloin suureen pää-ääneen,minkä tuuli itse synnyttää, yhtyy paljon sivuääniä ikäänkuinvaikeroimisia myrskyn taakan alla. Sihinää ja suhinaa, lonkkumista jaryskettä kaikkialla. Ja tällöin luodon rannat kastuvat ylempää kuinolisi soveliastakaan. Uponneista veneistä näkyvät vain mastojen nenät.Toisia vedetään maalle, mutta vesi seuraa perässä. Kuta pimeämmäksikäy, sen suuremmaksi nousee myrsky. Se kohoaa niin rajuksi, että vastentuulta hengittäminen on mahdotonta.
Nytpä luodon asukkaat eivät silmää ummista. He eivät ole varmojasiitä, milloin vesi alkaa lattian siltalautoja nostella. Sillämerellä ärjyvät parin sylen korkuiset laineet ja paiskautuvat rantojavastaan. Hietikkoranta on mylleröitynyt pohjasta alkaen ja se onsameaa santavelliä, mikä pyörielee rauhatonna kuin suuren syntisenomatunto. Puut nöyrtyen kallistelevat latvojaan ja maassa olleetpuolimädänneet lehdet hyppivät hurjassa tanssissa sinne tänne. Myrskyntoivoton ulvonta sekaantuu tähän temmellykseen sopivana säestyksenä.Keskellä yötäkin luodon asukkaat lyhty suojattuna silloin liikkuvatulkona, vaikka jokapäiväisen kodikkaan hiljaisuuden vallitessa hetaikauskoisina toisilleen juttelevat, miten tontut öisin liikkuvat,kummitukset ullakoissa kävelevät, että laipiot notkuvat, ja vainajatkirkkomailla nousevat haudoistaan keskinäiseen seurusteluun. Eiväthe nyt muista omaa uskomaansa, että sydänyön ilmassa on salaperäistätaikuutta, jonka innostamana noita haltioissaan hiipii kirkkojenympäri. Eivät muista, sillä nyt tänä yönä pitää huolehtia maallisestaomaisuudestaan, jonka vuoksi luodonkin asukkaat ymmärtävät työntääsyrjään runouden maailman.
Niin. Monessa suhteessa oli luodon elämä ai