Produced by Tapio Riikonen
Novelleja
Kirj.
Helsinki, Yrjö Weilin, 1907.
In memoriam
Augusta Aurell
Ei kannattanut
Unta!
Herman
Rakkautta
Matami Röhelin
Josefiina
Maantiellä
Lähtö
Lovisa Öhman
Eriika
Kirjeitä
Päiväkirjasta
Sallisinko kaukaisten, vierasten, sekavien äänien tunkeutua sieluuni jaantaisinko hetkeni rauhan häiriytyä sinun oikkujesi tähden, oi Aika?
Monet ovat sinun huvituksesi ja sydämetöntä on sinun pilasi, oirajaton, muuttumaton Aika. Tietämättömyyden pimeydellä lyöt sinä meitäja temmellytät sokeitasi turhissa kiihkoissansa.
Eikö sinua väsytä saman pilan tuhatkertainen uusiutuminen, eikö sinuarasita saman tyhmyyden iankaikkinen kertauminen?
Kylmänä kohoaa katseesi kaiken yli. Vaieten kätket sinä meiltäsalaisuutesi.
Sillä mitä olivat ihmiset sinun edessäsi? Vain tomu ja tuhka. Mitätieto ja tietämättömyys? Vain päivien vaihtuva leikki. Mikä oli tottatänään, oli valhetta huomenna. Mikä kukoisti, kuihtui ja kuoli kohta.Vuosisadat vierivät, ajat vaipuivat ja unohtuivat, katosivat vuodettuhannet, sykähtäen vaikenivat kuin valtimon lyönnit.
Miksi takertua katoavaan ihmispienuuteen? Sillä eihän ollut ihmisensyy, ettei hän enempää voinut, ei veren syy, ettei se parempaa luonut.Niinkuin ei ollut yön syy, että se päivän mursi, ei kuoleman syy, ettäse elämän taittoi. Niin —
Eikä sinun syysi, sinä ikuinen, ihana Aika, että sinun oikkusi julmiaolivat, eikä sinun kivistä sydäntäsi mikään ihmiskurjuus värähdyttäävoinut.
Oliko ketään etehisessä?
Augusta kuunteli.
Hänen ovensa avainta hapueltiin. Ovi aukeni.
"Isä, mitä sinä täällä?"
"En pääse sisään, äiti nukkuu, elä pakota minua pois, ulkona sataa."
"Sataako?"
Augusta ihmetteli sitä, vaikka tiesihän hän sen, sitähän hän olikuunnellut siinä koko iltayön. Hänestä oli vain tuntunut, ettei seollut sade, joka maata huuhtoi, ei tuuli, joka asuntoa kiersi, vaanjokin salaperäinen luonnonvoima, joka siellä raivopäänä vapaasti puski.
"Augusta —"
"Sinä olet juovuksissa", sanoi Augusta soinnuttomasti, sillä hänenrintaansa puristi vielä.
"Mitä sinä siitä —." Isä oikaisihen suoraksi ja hymyili. Hänensilmissään välähti omituinen keveys, joka loukkasi Augustaa. Augustajäi katsomaan isän kasvoja, joiden ilme näytti hänestä julkealta. Hänlaski ajatuksissaan, mitä isän mielessä oli täytynyt liikkua,näyttääkseen tuollaiselta.
Ja Augusta unohti, että hän äsken oli lämpimästi isää ajatellut. Silläeikö se ollutkin juuri isä, joka hänen elämänsä kolkoksi oli tehnyt?Eikö kaikki ollut käynyt näin vain hänen tähtensä? Siksi, ettei isäollut jaksanut eikä toisin tahtonut.
"Sellainen sinä olet", sanoi hän lujasti, "ja sinä tulet minunluokseni".
Isä koetti nauraa.
"Naura, naura sinä vain, sinä et nauraisi — häpeäisit, jos sinäymmärtäisit, mitä olet tehnyt, ja pakottanut minut tekemään."
"Augusta."
Mutta Augusta ei voinut enää hillitä itseänsä: