E-text prepared by Tapio Riikonen
Kuvaus maalaistytön elämästä
Kirj.
Hämeenlinnassa,Arvi A Karisto,1910.
Isä oli itse tullut Hilmaa kansanopistolta noutamaan. Päästötodistuksetoli annettu ja he olivat nyt palaamassa kotia.
Toukokuu oli kulumassa, kylmänkolea harmaataivainen toukokuu. Isä istuipitkissä ajatuksissa eikä ollut monta sanaa virkkanut sitten kunopiston pihalta lähdettiin ja käännyttiin tänne pohjoista kohden. Isäoli nostanut lyhyen takkiturkkinsa kauluksen pystyyn, suojatakseenkorviaan, kun pureva pohjatuuli puhalteli. Vanha musta nulkuttelihidasta nulkkaansa ja kärryt liitteissään narahtelivat.
Isä oli Hilman mielestä vanhentunut nyt kuluneen talven aikana.Korvanjuurelta olivat hiukset muuttuneet harmaammiksi ja silmienympärillä olivat rypyt syvenneet.
He olivat jo loitonneet opistolta kymmenkunnan kilometriä, omissamietteissään kumpikin istuen. Ilma tuntui niin kovin epärunolliselta,kylmältä ja pystyvältä. Isä olikin peittänyt Hilman polvet ja jalatpaksulla villahuivilla, ettei tuuli pääsisi niin rupeamaan. Mutta siltitunsi Hilma kylmän povessa nytkähtävän ja sydänalassa väräjävän.
"Kevään pohjoinen tuntuu aina kylmältä ja pystyy ihmiseen pikemmin kuintalvella", sanoi isä.
Ainahan ne olivat olleet keväiset tuulet kylmiä, siitä asti kun Hilmamuisti. Silloin oli aina lämmin, kun lumet sulivat, etelätuuletpuhalsivat ja päivä paistoi… kun joki jäistä vapautui ja kevättulvanousi melkein rakennuksen taakse, niin että joenrantapellotkin jäivättulvaveden alle. Mutta kun tulva laskeusi, kääntyi tuuli pohjoiseen japäivä saattoi olla harmaan pilven peitossa viikkomääriä.
"Ne ovat niitä tunturien tuulia", oli isän tapana sanoa. "Lappi laskeeloppuja kylmiään pois."
Siitä johtuivat Hilman ajatukset kotia.
Isältä oli jo kuullut kuinka äiti ja pikku siskot ja veljet kotonajaksoivat. Oli isä kertonut, että kaipuu oli ollut koko talossa. Äitiauttajaansa kaipasi ja pikku veljet ja siskot kilttiä vanhintasisartaan. Oli ollut itselläänkin, isällä, ikävä…
Isä oli aina ollut hyvä ja hellä Hilmalle. Ei hän muistanut isänhänelle pahaa sanaa koskaan sanoneen. Kun sattui, että äiti joskuspauhaili ja torasi, koetti isä välit sovinnolla selittää…
Huolet kai olivat isää noin vanhentaneet — mietti Hilma, kun sivultaisää tarkasteli. Huolet varmaan ja velat, joista oli kuullut isän jaäidin keskenään puhuvan… Nyt syksyllä viimeksi…
Taisi olla väärin, että hänkin rupesi tahtomaan kansanopistoon, kunniin vähäiset varat oli vanhemmilla ja iso lapsijoukko olihoidettavana! Mutta mielellään oli isä suostunut, vaikka äiti olikinpannut vastaan ja velkakuormaa niin kovin suureksi maininnut. Muttakoko elinaikansa hän siitä isälle olisi kiitollinen, niin isälle kuinäidillekin. Olihan äiti keskellä köyhyyttä hänkin koettanut minkämitäkin tyttärelleen lähettää, joskus kulkijain matkassa, joskuspostissakin…
Hän oli niin paljon oppinut ja kehittynyt kuluneena talvena… Kuinkamaailma tuntuikaan erilaiselta, ja toisin tuntein nyt elämääajatteli…
Hevonen oli ruvennut kävelemään, isä näytti olevan syvissä mietteissäja Hilmakin vaipui omiin ajatuksiinsa.
Hän palautti mieleensä kuluneen hupaisan talven, joka oli ollut hänenlyhyen elämänsä hauskin. Hyviä olivat olleet häntä kohtaanopettajatkin, ja kaikkien toveriensa suosima oli hän ollut…
Nyt viime päivän