Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Historiallinen romaani
Kirj.
Suomentanut
I. Partala
Arvi A. Karisto,Hämeenlinna1908.
I. Jäähyväiset.
II. Agrippinan suunnitelmat.
III. Salajuoni.
IV. Uusi caesar.
V. Julia ja Antonius.
VI. Silanuksen sisar.
VII. Sabina Poppea.
VIII. Kunnia vaiko rakkaus.
IX. Kaksi kärsivää.
X. Vapaa.
XI. Akte.
XII. Tuomio ja sen toimeenpano.
XIII. Vierailu.
XIV. Julia.
XV. Askel askeleelta.
XVI. Katakombeissa.
XVII. Agrippinan loppu.
XVIII. Akaiassa.
XIX. Oktavian surma.
XX. Rooman palo.
XXI. Arenalla.
XXII. Britannian metsissä.
XXIII. Löydetty ja taas kadotettu.
XXIV. Locuste.
XXV. Lännen kapina.
XXVI. Neron soihdut.
XXVII. Nemesis.
XXVIII. Taistelu purppurasta.
XXIX. Jerusalem.
Erään komean hautapatsaan varjossa Via Appian varrella istui kivelläkaksi ihmistä jutellen keskenään kuiskaten, aivan kuin olisivat hepelänneet häiritsevänsä paikalla vallitsevaa kuolonhiljaisuutta. Tyttöoli vetänyt hunnun kasvoilleen, ja kypärä varjosti puolittain nuorenmiehen piirteet.
Kuu valaisi kirkkaasti ja ainoastaan korkeat sypressit, attikalaisetpylväät ja leveät, korkokuvilla varustetut marmoripatsaat loivatjuurelleen suojelevaa varjoa.
Mies, sen mukaan mitä kallisarvoisesta vaipasta voi päättää,ylhäissäätyinen, saattoi olla noin kolmenkymmenen vanha, kun taasneidon liikkeiden jalouteen liittyi ensi nuoruuden sulo.
Tytön silmät olivat kyynelissä; nuori mies leikki uhkamielisen jasynkän näköisenä miekallaan.
"Sinä pakoitat minut siis, Oktavia", jatkoi hän äsken keskeytynyttäpuhettaan, "mykkänä todistajana katselemaan, kuinka kunniattomatpoikanulikat minulta riistävät nimen, arvon, pyhimmän mitä sydämeniomaa? Minun pitää pysyä tyynenä, kun onneani jaloin tallataan, kutenpedot polkevat arenan hiekkaa?"
"Kuinka voisin minä sinua pakoittaa", vastasi tyttö itkun tukahduttaminäänin. "Suututko siitä minulle, että koetan pidättää sinua vastaamastaväkivaltaan väkivallalla? Tahdotko vetää tuhon hirveässä suuruudessaanpäällesi?"
Ritari teki torjuvan liikkeen huulten vetäytyessä puoliksi ivalliseen,puoliksi uhmailevaan hymyyn.
"Oi, minä tiedän", jatkoi neito, "että sinä halveksit vaaraa. Arvaan,että mieluimmin syöksyisit paljain miekoin caesarin palatsiinkostaaksesi sukusi häpeän… mitä se auttaisi, rakkaani? Ehkä löytäisijoku säilä tiensä sydämeesi, ehkä… näytännöt ovat edessä! Juhla olisise tuolle roomalaiselle verikoiralle, juhla tavallista suurempi, nähdäritari Junius Silanuksen kuolevan arenalla eläinmiekkailijana."
Hän pysähtyi väsyneenä ja peitti käsin kasvonsa, kiivaan nyyhkytyksenpannessa koko ruumiin värisemään. Mies oli noussut seisoalleen jakäveli rauhattomasti hautakiven varjossa edestakaisin.
"Me elämme aikaa", virkkoi hän synkästi, "joka ei tunne kunnianja maineen käsitteitä. Me elämme häpeän ja raukkamaisuuden aikaa.Miehelle, joka vielä ei ole myynyt arvoaan kurjasta armonosoituksestatuolle voimattomalle keisaril