ja
Historiallinen romaani erään hoviherran muistiinpanojen mukaan
Kirj.
Suomentanut
Tilda Granit
Porissa,Otto Andersinin kustannuksella,1903.
Kamppailu ihmissydämestä.
Yön synkät varjot leviävät yli valkovaahtoisen Saven, joka vyöryttäälaineitaan serbialaisten valtakunnan ja unkarilaisten maan välillä.Virran toisella puolella kohoaa itävaltalais-unkarilainen Semlininlinnoitus, toisella puolen Belgradin kalliolle rakennetut uhmaavatmuurit, joilla serbialaiset kanunat aukaisevat tulikitansa jokaistakohti, joka vaan linnanpäällikön luvatta uskaltaa astua rajajoen yli.Myrskytuuli, jommoinen noissa seuduin jotenkin usein puhaltaa, nostaaSaven veden korkeiksi aalloiksi ja ulvoo laajalla tasangolla. Muttamyrskyssä ja aallokossa ponnistelee eteenpäin tottuneen käden ohjaamavenhe, joka noin neljännestunti sitten lähti vesille Semlinin rannasta.
Venheessä seisoo korkeakasvuinen mies pitkään vaippaan kääriytyneenä,päähine pään yli vedettynä; miehen kasvot ovat kalpeat, mutta piirteetovat jännitetyt, ja suuret säihkyvät silmät näyttävät katseellaanlävistävän synkän pimeyden. Hän suuntaa omituisen, surumielisen, muttasamalla vihastuneen katseensa kiviseen jättiläiskotkaan, joka levittääsiipensä serbialaisen kuninkaan linnan, Belgradin konakin yli.
— Hyvä herra, tämä on aivan mahdotonta, lausuu vaivoin vanhaperänpitäjä, sillävälin kuin hänen poikansa hoitaa airoja. — Teolette tosin maksanut meille hyvät rahat, jotta veisimme Teidät yönpimeydessä Saven yli, mutta… näettehän itsekin, kuinka laineet meitänarrailevat; ja muutamien minuuttien kuluttua olemme joutuneet siihenpaikkaan, jota kutsutaan Mustaksi pyörteeksi, ja silloin…
— Anna tänne mela! vastasi vaippaan kääriytynyt mies äänellä, jokatuntui olevan tottunut käskemään. — Enemmän kuin sata kertaa olenohjannut venheen Mustan pyörteen läpi; jo poikana suoritin tuonuhkarohkean teon, ja tänään — epäilisinkö tänä yönä tehdä samoin! Kuulemies, jos vaan tietäisit, mistä nyt on kysymys, niin mielelläsi panisitminun tähteni henkesi alttiiksi, sillä olethan sinäkin isä, jokarakastat poikaasi.
Kumea ääni kuuluu joen pohjasta, venhe asettuu hetkeksi kyljelleen, javanha laivuri ristii silmiään; mutta jopa on vaippamies sysännyt hänetsyrjään perätuhdolta ja asettunut hänen paikalleen.
— Enemmän vauhtia airoihin! huutaa uusi perämies, voittaen äänelläänyksin myrskyn ulvonnankin. — Elää tahi kuolla — se on minulleyhdentekevää, kunhan vaan voin pelastaa perheeni kunnian…
Ha, sinä sokaistu, minä estän sinut heittämästä kruunuasi julkealleletukalle!
Isä ja poika katsoivat hämmästyneinä toisiinsa. Kuka olikaan senuorukainen, joka tänä yönä saapui Semliniin ja tarjosi kymmenenitävaltalaista tukaattia sille, joka veisi hänet virran yli?… Vieläpähän puhui kruunusta!… Olisikohan hän mielenvikainen?
Venheen tempasi nyt äärettömän suuri laine, paiskaten sen keskellepyörrettä; mutta perämies masensi väkevällä käsivarrellaan laineenraivon, ja kohta oli venhe taas tyynemmillä vesillä.
— Kas noin, nyt se on tehty! sanoi vaippaan kääriytynyt mies,kohauttaen pilkallisesti olkapäitään. — Paljasta lapsenleikkiä, juuriniinkuin jo Teille ennakolta sanoin. Asetu nyt takaisin perä tuhdolle,ukko! Viide