E-text prepared by Tapio Riikonen
Historiallis-romantillinen kertomus Sandels'in sotaliikkeistä
Itä-Suomessa v. 1808
Kirj.
Suomentanut Arvo L:nd [Arvo Liljestrand]
Tampere, 1882.
J. F. Olán, kustantaja.
Emil Hagelberg'in ja Kumpp. kirjapainossa, 1882.
I. Hääpäivä 1-9
II. Tupa Vaajasalon saarella 1-7
1.
Vieno tuuli liikutti Nevajärven pintaa. Pienet aaltoset hyppelivät kuinleikkisät lapset mannermaata ja vihreään verhottujen saarisen rantojakohden, purskuen, kun niiden menoa hiljensi aution luodon kallioisetkulmat, ikäänkuin epäkohteliaasta vastaanotosta suuttuneina, jajatkoivat sitte taas pyörivää matkaansa järveä pitkin, hetkisen perästätaasen suuttumaan uuden luodon kovuudesta ja vihdoin, hiljaa koristenja ikäänkuin väsyneinä pitkästä matkasta, vaipumaan lepoon rehevällävihannuudella reunustetulle rannalle, jonka pienet kukkaset nyökyttäennäyttivät toivottavan tervetuloa pitkämatkaisille mutta jokapäiväisillevieraille.
Pari pientä, höyhenen kevyttä pilven hattaraa keijuili järven ylitse.Ne eivät pitäneet erinomaista kiirettä, kentiesi siitä syystä, että nehyvin menestyivät tässä miellyttävässä kesätienossa.
Sisäjärven pinnan ja pienien pilvyeitten välillä kierteli ilmansiivellisiä asukkaita, jotka näyttivät ihailevan kahta täysin purjeinyhteistä matkan päätä, kirkkoa kohden kiitävää pientä alusta. Tuo sievätemppeli kohotti puoleksi paljaalta, puoleksi metsäiseltä niemekkeeltähienoa torninhuippuansa sitä ympäröivän metsän ylitse.
Semmoinen pieni temppeli näyttää aina ihailtavalta jo pitkän matkanpäässä, kun sitä lähetään järven puolelta. Vallatkoot ihmistä mitkätunteet tahansa, vihan, vainon, kateuden, niin näyttää pieni, valkeatemppeli rauhan esikuvalta, kutsuen kaikkia äänettömien, muttakaunopuheliaisten muuriensa sisälle, ja jos hän silloin kuulee kellojensoivan, niin tunkeutuvat niiden heleät äänet syvälle hänen sieluunsa jatuovat sille korkeammasta maailmasta tuon ihanan tervehdyksen:"siunattu!"
Niin tuntui matkailijoistakin näissä molemmissa veneissä, kun helähenivät niemekettä ja kuulivat kellojen "soivan yhteen". Oli, näet,sunnuntai ja kaikilta tahoilta, maitse ja vesitse, kokoontui kansaajumalanpalvelukseen.
Muutamien minuuttien kuluttua oli pieni "kirkonlahti" parinkymmenenveneen päämääränä. Ne ilmestyivät sille kuin loihdittuina; saarista jaluodoista pistivät ne esiin etukeulojansa, ja kaikilla oli hartaitaihmisiä laitojensa turvissa.
Pitkiin aikoihin ei tuo pieni kirkko ollut nähnyt niin paljon väkeäkoossa kuin tänä sunnuntaina. Mikä siihen oli syynä?
Eräässä veneessä oli vieras, joka uteliaisuudesta oli tullut mukaankirkkomatkalle. Kysyessään minkätähden kirkkoon kokoontui niin paljonväkeä ja minkätähden kaikki olivat niin juhlallisen näköisiä,vastattiin hänelle:
"Erkki Ollikainen vihitään tänään kirkossa".
"Kuka Erkki Ollikainen on?" kysyi vieras.
Sekä miehet että vaimot, vieläpä lapsetkin tuossa pienessä aluksessaloivat vieraasen erinomaisen ihmetteleviä silmäyksiä, ja eräsensinmainituista lausui, sivellen partaansa, luultavasti ylen hämilläänja samalla vähän suuttuneenakin siitä tietämättömyydestä, jota vierasoli osoittanut:
"No, vai ette te tunne Erkki Oll