Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Nykyajan kuvaus.
Kirj.
Porissa,Porilaisen kirjapainossa,1898.
1.
Katri oli juuri kopistamassa kahvinjauhetta pannutötteröönsä, jokaporisten kiehui kolmijaloilla tuvan liedessä, kun samassa kiivastakopinaa kuului ulkoa.
"Joko se nyt tulee? Herra jumala auttakoon — kuinkahan vaan lieneekäynyt — ett'eihän vaan —" hän itsekseen puheli pelon ja toivonsekaisilla tunteilla.
Kiivaasti aukesi ulvahtaen vanha ränstynyt tuvan ovi ja Antti
Komulainen, Katrin mies, astui sisään.
Hänen silmänsä tuijottivat tulisen synkästi tuon jyrkän otsan alta, japolttavan hapuileva katseensa sattui heti Katriin, josta tämä melkeinvavahtaen säikähti.
"Kuinka siellä nyt kävi?" Katri levottomuudesta hytisten kysyi.
"Niin kävi, kun kävi — raskaasti putosi vasara —", Antti vastasi, jahänen jykevä vartalonsa vihasta ja ajatusten ylenpalttisuudesta melkeinvapisi.
Kiukkuisesti nakkasi hän penkille takkinsa, joka siitä heti lattialleponnahti, sekä heittäysi sänkyyn selällensä.
Katri nosti takin lattialta ja pani kauniisti seinälle riippumaan, sekämeni sängyn hio istuen laidalle ja katsellen Anttia silmiin, kysyi:
"Minkälaisen tuomion sait?"
"Niin että torpasta pois —" Antti vastasi samassa kääntäen kasvonsaseinää päin.
"Herra siunaa — ja tottakin torpasta pois — ja mitäs vielä muuta?"
Katrin sitä kysyessä tuli itku esiin.
"Sakkoa vaan ja — arvaapas kuinka paljon?" Antti vastasi katsoen
Katria silmiin.
"En sitä voi arvata — — oliko se kaksikymmenen markkaa?"
"Sano kaksisataa, niin sitte se on suunnilleen."
"Kaksi sat—aamark—kaa — no voi hyvänen aika — jopa se vei meiltäelot ja elämät."
"Hm."
"No mitäpäs nyt sitte —?"
"Kuolema on edessä — nälkäkuolema, taikka jos —"
Katri arvasi hyvästi mitä Antti tarkoitti, vaikka hän tuskin voipidättää itseänsäkään hyrskivältä itkulta.
"Et saa tuolla lailla puhua, kristitty ihminen —" hän sanoi nipistäenAnttia nenään päästä. Ja silloin pääsi häneltä kauhea nauru itkunsaseasta.
Anttikin naurahti vähän, värähyttäen hieman tuota synkeää muotoansa.Hänestä tuntui nyt siltä että koko maailma oli nostettu syrjällensäja joka silmänräpäys oli se romahtamaisillaan kumoon, jonne kaikkeinihmisten vaivat loppuivat samalla kertaa.
Vilahti mieleen tuossa ajatusten sekasorrossa sekin, että ehkä saisijostain muualta torpan, ja ehkäpä vielä paremmankin kuin tämä. Mutta seajatus liiti pois samassa silmänräpäyksessä kuin tulikin, ja toinentaas oli se että: "kaikki toivo on kadonnut" — "parasta ehkä olisijos lopettaisi itsensä; nousisi tuonne aitan katolle ja syöksyisisieltä pää edellä kiveen. Uh — hyi! Kauheata ajatusta!" Olihan hänelläkuolematon sielu ja minnekä se sitte joutuisi — ja vaimo ja tytärElli, tuo pikku tepukka, joka paraallaan tuossa nyki äitiänsä hameestapyytäen sokeria.
"Voi tuota viatonta raukkaa — ei se vielä tiedä mitään näistä maailmanmenoista. Se on niin autuaallisen näköinen koko olento."
"Anna Ellille sokeria, Katri, ja anna oikein iso pala. Emme sillä sentyhjemmiksi tule kun jo olemme."
Tyttö heitt