Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Kirj.
Marja Salmela
WSOY, Porvoo, 1922.
1.
Kotajärven kirkonkylästä kääntyi valtamaantie ennen vanhaan suoraanpohjoiseen päin. Kirkon luota, jossa oli asuttua ja viljeltyä seutua,painui se suoraan synkkään mäntymetsään, missä pitkien petäjien lomitsepujottelihe eteenpäin, kohosi pari kertaa korkeaksi mäeksi, näyttisieltä matkailijalle metsien lomassa siintävän sisävesistön saarineen,salmineen, lahtineen ja niemekkeineen, painui sitten taas alemmaksi jakulki tasaista kangasta pitkin seitsemättä virstaa. Silloin se tekiäkkiä käänteen, ja maisema muutti samassa muotoansa. Metsä siirtyitaustaan kuin vihollisen karkoittama vartiojoukko. Pellot, niityt jaharmahtava, sameavetinen lampi rämeisine rantoineen anastivat kokoetualan.
Muutos oli niin äkillinen, ett'ei sitä voinut olla huomaamatta. Silmäetsi vaistomaisesti puita, jotka suoraselkäisinä ja vakavina, kuinsotarintamaan asettuneina, olivat tietä vartioineet. Viljelyskö oliheidät syrjään sysännyt, ajanut pakosalle ja taustaan tunkenut? Vaioliko sen tehnyt epäsuotuisa, rämeinen maaperä, jota ei metsä eikäviljelyskään vielä ollut voittanut?
Yhteisvoimin olivat ne suorittaneet tuon karkoitustyön. Toisellapuolella tietä, mistä hyvin hoidetut pellot ja niityt esiin vilahtivat,oli viljelys sen tehnyt, toisella puolen rämeikkö. Mutta rämeikköäkäänei viljelys enää ollut kokonaan rauhaan jättänyt, vaikka sen voitotvielä olivatkin vähäiset. Maantienlaidassa ainoastaan oli peltoajonkun verran. Sitten räme sai vallan. Maa aleni alenemistaan lampeakohti, kiersi kosteana, hyllähtelevänä rantaniittynä lammen lakeatalaitaa, vasta toisella rannalla taas kohoten vähitellen, kunnes aita javiljelty peltomaa vastaan tulivat.
Peltojen ylälaidassa, viljelysten piirittämänä, seisoi vanha,rappeutunut rakennus. Se oli rakennettu 1800-luvun alkupuolella jaoli nyt 1870-luvun alkaessa jo vanhuuttansa kallellaan. Punamaali olitummennut, valkeat ikkuna- ja ovipielet olivat harmaanlikaiset, jamatalat, moniruutuiset ikkunalasit vivahtivat viheriän sinertäville.Tämä rakennus oli ainoa, jonka ohikulkijan silmä maantieltä saattoierottaa. Sentähden se aina vetikin huomion puoleensa. Maantieltäkatsoen näytti siltä kuin se olisi ollut metsänlaidassa, mutta joslähemmä tuli, näki kohta että aukeaa ja lakeata oli talon toisellakinpuolella. Puita ei ollut läheisyydessä, ei ainoata. Rakennus yksinvanhana ja ränstyneenä seisoa törrötti lakeuden ympäröimänä kuinpelätin peltojen keskellä.
Vieras katsoi ihmetellen tätä aukeaa lakeutta, joka niin odottamattailmaantui synkän metsän keskeltä. Mutta kotajärveläiset eivät sitähämmästyneet. He olivat siihen tottuneet, niinkuin koskenpartaallaasuva tottuu veden pauhinaan. Mutta yhtä tottuneet olivat he siihenkin,että pimeän tullen tuota paikkaa välttivät. Ei se ollut mieluinenkylä päivälläkään. Mutta olihan silloin kuitenkin rohkeutta rinnassaenemmän, ja pystyihän ajatus silloin asioita arvostelemaan semmoisinakuin olivat. Mutta kuka pimeän tullen uskaltaisi sinne, missätuntemattomat voimat temmelsivät, missä jokainen varjo verkkona kietoi,joka risahdus oli turmion enne ja jokainen outo ääni hornan henkienkamalaa kuisketta.
Nuorempi kansa Kotajärvellä ei tietänyt mitään omaa näkemäänsä,omaa kuulemaansa, josta tuo kauhu Teiton taloa ja sen asukkaitakohtaan olisi alkunsa saanut. Mutta vanhat ihmiset tiesivät Teitonentisistä asukkaista kertoa tarinoita, jotka selkäpiitä karmivat japöyristyttivät rohkeimmankin mieltä, kun niitä pärevalkean ääressämuisteltiin. Taloiss