Produced by Jari Koivisto and Tapio Riikonen
Kertomus
Kirj.
J. I. Vatanen [Maiju Lassila eli Algot Untola]
Otava, Helsinki, 1913.
Hän nukkui puuvuoteella, selin vanhaan mieheensä, sen selän takana,alusena jotain kulunutta. Laiha, raukea käsivarsi oli koukistettukorvallisen alle, päänalusen lisäksi. Kasvoilla, joita paksuksipoimuttuneet vanhuudenrypyt ylt'yleensä peittivät, ei näkynytelonmerkkiäkään. Harvat, vielä säilyneet hiussuortuvat oli palmikoituja sidottu pikkunypykäksi laihaan niskaan, ja kuihtunut rinta tuskinjaksoi kohoilla hengityksestä.
Oli jo aamu. Mökin tupa-pahanen alkoi hiljaa valeta.
Siihen päivän hiljaiseen tuloon alkoi hänkin nyt havahtua. Silmäluometalkoivat raottua kuin puoliunessa, hitaasti, elottomasti. Vähitellenalkoi tajunta selvetä. Hän kuuli kuinka väsynyt mies kuorsasi sielläselän takana raskaasti, pitkään, ahavoituneen, laihan ryntään sitämukaa kohoillessa. Hän tajusi jo päivän tulon, silmät avautuivat, javaivalloisesti, kuin unesta selvittäytyen, hän kohottausi jo istumaansängynreunalle. Kuivuneet nivelet silloin vain raukeasti nisahtivat, jakasvojen ryppypaljouteen ilmestyi jotain eloa.
"Päiväkin tässä näkyy jo valkenevan", äänsi hän siinä raukealla äänelläitseksensä.
Ja nyt hän huomasi, miten tyhjää ja hiljaista tupa-pahasessa oli. Eihän koskaan ennen ollut sitä näin huomannut. Hän ikäänkuin kuuli,tajusi pienimmänkin risahduksen, russakan ripseen pankolta. Hän huomasipöydälle varisseet pari kolme pientä leivänmurua. Kaikki muu, suurempi,ikäänkuin hävisi sen havaitsemisen tieltä pois. Hän tavallaan,tajuamattansa, sitä tyhjyyden näkyä hiljaa oudosteli ja selviytyisiihen loppu-unesta.
"Ne pienet leivänmurutkin ovat näet siihen pöydälle jääneet", puhelihän. Erittäinkin se pisti silmiin. Tuntui taas niin tyhjältä,hiljaiselta. Oli kuin kaikki olisi ollut häviämässä, haihtumassa, kuinloittoneva ja hiljenevä koiranhaukunta, joka yhä vain etääntyen hiljaakokonaan metsän taa häipyy.
"Nuo murutko nuo lienevätkin enää ainoa jäännös koko elämästä", nureksihän siinä nyt niistä leivänmuruista, itsekseen, hiljaa, alistuvasti.Raukeilla, kankeilla käsillänsä hän sitten alkoi järjestellähiusvähiensä suortuvia joten-kuten, laskeutui vaivalloisestiseisoallensa, kohenteli kulunutta hametta vyötärykselle ja hiljaakytystellen alkoi valmistua ainaisiin toimiinsa, huoliinsa japuuhailuihinsa.
* * * * *
Se olikin ollut raskas ja surullinen yö, tämä viime yö.
Vasta eilen olivat he saaneet lopullisesti, varmasti kuulla siitä, ettäheidät häädetään torpasta. Ville Hukka, jonka maalla mökki oli, oliitsekin konnulta menossa. Velkaantuneena, köyhtyneenä oli sille tullutpakko myödä enempi puoli tilaansa. Tämä heidän mökkinsä oli juuri sillämyötäväksi aiotulla osalla, ja oman uudistalon paikaksi oli ostajaheidän mökkinsä paikkaa ajatellut. Koko eilisen päivän oli se ajatuspainostanut heidän mieliänsä ja valvottanut heitä vuoteella ylipuoliyön. Vasta nyt, aamunkorvalla, oli väsymys ja uni hetkeksivoittanut.
"Etkö sinä jo kohta jaksa nousta?" äänsi hän nyt vanhalle miehellensä,joka yhä vielä kuorsasi. Ei se kuullut. Kai sitä väsyttää sitäkin.
"Olli… Päiväkin siinä jo valkenee", toisti hän hetkisen perästä janykäsi nukkujaa kylestä. Olli Varis havahtui äkkiä, kuin huomattuansaliika kauan nukkuneensa, kohottautui istumaan ja alkoi siinä oitismutta hitaasti selvitä nii