Murhenäytelmän mukainen runoelma viidessä näytöksessä
Kirj.
Tuokko [Antti Törneroos]
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia, 45 Osa.
Helsingissä,Suomalaisen Kirjallisuuden Seura,1868.
Näytetty: L. Heimbürger.
Saul, Israelin kuningas.Jonathan, hänen poikansa.Samuel, profeeta ja tuomari Israelissa.David, sankari.Agag, Amalekin vangittu kuningas.Abner, Saulin sotapäällikkö.Joab, |Abisai, | Zerujan pojat, Davidin seuraajat.Asahel, |Abjatar, pappi, Ahimelekin poika.Doeg, Ebomealainen, Saulin palvelija ja salainen neuvon-antaja.Ammiel, eräs kansalainen.Eräs vanha Israelita.Saulin aseenkantaja.Sanansaattaja.Kaksi Sifiläistä tien-neuvojaa.Eräs Amalekilainen nuorukainen.Merab, | Saulin tyttäret.Mikal, |Noitavaimo Endorissa.Pappia, kansan vanhimpia, hovi- ja sotaväkeä, kansaa ja neitoja.
Ensimäinen Näytös.
Ensimäinen kohtaus.
Gilgalissa.
(Sotamiehiä, jotka koroittavat voitonmerkkejä, Israelin vanhimpia,pappeja ja kansaa, joka rakentaa kunniaporttia, eräs vanha Israelita,Ammiel, Doeg).
1:n vanhin (vanhalle Israelitalle).
Viel' eläminen mailla matkustat
Sa vanhus, vaikka sadan vuoden kuorma
Sun hartioitas haudan puolehen
Ruvennut on jo kallistelemaan.
Ma olen kuullut joskus kerrottavan
Miehuuden päivän olleen sulla silloin,
Kun Eli oli ylimmäinen pappi
Ja tuomari — ja siitä aikoja.
Kuin olet vaivat vanhuutesi nyt
Unohtanut ja tänne lähtenyt?
Vanhus.
Oletko kuullut maata kylmempää,
Miss' ilma tuottaa lunta, missä jää
Kuukautta kuusi aallot järvien
Sitoopi? Josko olet kuullut sen,
Niin tiedät kyllä, kuinka keväimen
Tullessa taaskin kaikki virkiää
Ja kuinka tainnoksista perhonen
Elohon uuteen jälleen heräjää,
Kuink' elon henki vihreänä puuhun
Surkastuneesen ilmestyypi julki,
Ja kuinka laulu lankee linnun suuhun,
Jost' äänen sorjan kylmä talvi sulki,
Ja kuinka, sitten maasta rauettua,
Turpeesta nostaa matonenkin päänsä,
Ja kuinka, meren jälleen auettua
Ja järven jätettyä kylmän jäänsä,
Jonk' alla peitoss' oli veden karja,
Ruo'istohon, kun on se viheriä,
Taas kilvan kiitää suuri kalasarja
Iloa ilman ja sen ihmehiä
Ihailemaan ja maata näkemään.
Ja elävää lie tuskin yhtäkään,
Jot uus' ei henki silloin virvottaisi,
Jok' uutt' ei voimaa ruumiilleenkin saisi.
Senlainen kevät meille tullut on,
Se kevät on, kuin tiedät, vapaus,
Jok' ihmiselle niin on verraton,
Kuin kukkaselle päivän kirkkaus.
Ja rauenneet nyt ovat raskahat
Ikeemme, joilla painoi henkeämme
Filistea ja muutkin pakanat.
Jo loppui orjuus ja se häpeämme,
Jok' oli katkerampi kuolemaa.
Nyt rauhassa ja la'in turvan alla
Kukoistaa taaskin armas synnyinmaa;
Ei vääryyden, ei väkivallan halla
Nyt kahlehdi sen hengen vainioita.
Nyt ymmärtänet heikommankin voiman
Keväimen töitä käydä mainioita
Tarkastamahan. Vielä kerra