Kirj.
Juhani Aho
WSOY, Porvoo, 1920.
Tässä teoksessa tavattavat päähenkilöt ovat jo esiintyneet »Papintyttäressä.»
Motto: »Älkää hänt' unelmass' edes nähkö,
ettei hänen silmäns'
iskisi teihin, ja katse,
jok' ei mene mielestä koskaan,
hiljaa vaivaavaks okahaks näin
jäis sydämeenne.»
(Johannan sanat Hannalle Runebergin »Hannassa»)
Viheriäisten peltojensa keskessä punoitti pieni pappila järven rannallapitkän lahden pohjukassa. Ilta-auringon valaistessa näkyivät senvalkoiset ikkunanpielet kauas suurelle selälle, jossa kulki isovaltaväylä etelästä pohjoiseen. Säännöllisesti kulkivat siitä ohitsesuuret matkustajalaivat ylös ja alas, mutta lähimpään kaupunkiin olipäivän matka. Kun pitäjän laivasilta oli lähellä kirkonkylää toisellapuolella pitkän niemen, eivät laivat tänne koskaan poikenneet. Josjoskus oli joku menevä tai tiettiin olevan varma tuleva, niinnoudettiin tai vietiin se venheellä, jolla soudettiin väylälle.Pappilan lahti jäi sentähden syrjään suuren maailman valtatieltä ja senihmisvirralta. Ainoastaan joku harva hajamielinen matkustaja saattoisilloin tällöin sattumalta ojentaa tänne kiikarinsa ja kysäistäperänpitäjältä, kantta pitkin kävellessään:—»Mikä on tuo punainen talotuolla kaukana'»—»Se kuuluu olevan tämän pitäjän kappalaisenvirkatalo.» Jos hän oli elämäänsä uupunut ja surumielinen, voi hänelleehkä tulla ohimenevä ajatus:—»Se näyttää niin rauhalliselta tuopaikka … siellä olisi ehkä onnellista asua.»
Ja jos sitä järveltä päin lahden pohjaan soutaen läheni, niin näyttisiinä pysyvänkin tuo ensi silmäyksen vaikutus.
Suuren selän jyrkät ja synkät rannat, jotka kasvoivat vain kanervaa japientä petäjikköä, muuttuivat täällä lempeiksi luhtaniityiksi, jotkatuolla täällä synnyttivät pyöreitä pajupensaita ja joita reunustivatpehmoiset koivu- ja haapalehdot. Taampana kohoava kivikkomäki, jonkaharja kasvoi läpikuultavaa metsää, pisti paikoitellen juurensaniittyjen alaitse ja ilmaantui veden rajassa avopääksi kallioksi taivalkoiseksi hiekkarannaksi, jonka edustalla silloin nuokkui harvaruohikko jyrkkäyksen rintaan.
Pappilan ranta oli pienoisen niemen kainalossa. Siinä oli saunarakennuskallioisella perustuksella, alempana uimahuone ja venhevalkama jahiukan ulompana niemen kärjessä vanha nuottakota. Saunan seinämällä olirivi verkkokeppejä ja uimahuoneen vieressä kolme venhettä, joista yksivalkoisensiniseksi maalattu hohti rannasta kauas ohi soutavan silmään.
Rannasta vei ruispellon halki polku itse pappilaan, joka siellä vähänylempänä tuuheiden, korkeiden koivujensa keskessä paistoi kuin mansikkamättäästään.
Koko tuossa maisemassa oli jotain omituisen pehmoista ja vienoa, jokatuntui tuoksahtavan esiin jokaisesta sen pienimmästäkin poimusta. Tuopienoiskokoinen uimahuone valkoisine hiekkaan laskeutuvine portaineen,vaaleansininen venhe, joka kaarevan sulavana lepäsi omilla siloisillateloillaan, ruispelto polkuineen, vatukko aidan varrella, tuokukkaspuutarha pellon ja rakennuksen välillä ja etupäässä itserakennus—se oli kuin hienon naiskäden muodostelemaa.
Mutta samalla lähti siitä kuin aavistus jostain selittämättömästäsurumielisyydestä. Hiljaisena, tyynenä ja vähän viileänä iltana tuntuisiltä, kuin olisi sen asukkaan pitänyt istua käsi posken varassa, pääalakuloisesti kallellaan, mielessä joku salainen, sanaton kaiho.Laineen loiskina se ehkä toi tämän tunnelman, e