Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen
Kirj.
Marja Salmela
WSOY, Porvoo, 1917.
Omistettu Sandra Holpan suurelle suvulle.
Ukkossade oli lakannut. Aurinko paistoi ja kepeät kesäpilvetsoutelivat sinisellä taivaalla.
Kyllikki Vaarantaus työnsi ullakkohuoneen parvekkeelle avautuvan ovenauki, hengähti syvään ja jäi sitten kädet kierrettyinä ristiin niskantaakse katselemaan kesäistä maisemaa.
Miten kaikki kimalteli ja loisti! Heinikkokin kastehelmineen olikuin hohtokivin kylvetty! Tuuli oli lakannut ja meri lepäiliauringon loisteessa kirkkaana kuin kuvastin. Silloin tällöin vainkaislikonrajassa saalista väijyvä hauki loikkauksellaan särkisen tasaista pintaa. Toiste tuli selältä päin hiljainen tuulenhenki. Kaislikko alkoi kahista, veden vihreä pinta väreili hetkenja ulapalla nousivat lukemattomat, hopeanhohtavat pikku laineetkimaltelemaan.
Oliko olemassa sen kauniimpaa kuin tämä elämän ihanuudestariemuitseva maa!
Kyllikki hengitti pitkin siemauksin kesätuoksun täyttämää ilmaa,ojensi käsivartensa koholle kuin syventääkseen hengitystään jahymähti iloisesti. Sitten hän pari kertaa karkeloiden pyörähti pitkinparvekkeen lattiata.
Tuntui hyvältä, että oli näin ihanan ihanaa juuri tänään, jolloin hänoli vienyt hakupaperinsa postiin. Se oli kuin enne. Ja lisäksi tämähuvimatka! Aivan kuin juhlan kunniaksi!
Hiekkakäytävältä parvekkeen alapuolella kuului askeleita. Lakanakäsivarrellaan ja kasvot kuumuudesta punoittavina laski rouva Haaramorantaan päin. Hän aikoi uimaan.
Kyllikki vetäytyi kiireisesti huoneeseen. Ei tehnyt mieli mukaan. Jailta-askareistakin täytyi huolehtia ennen kylään lähtöä.
Hän rupesi rivakasti laittamaan oppilaittensa yösijoja kuntoon.
Sitten hän pyörähti alakertaan hakemaan raitista pesu- ja juomavettä.
Palatessaan hän otti kaksi porrasta kerrallaan ja hyräytti iloisen
laulunpätkän samalla kuin astui huoneeseen.
Juuri kun hän uudelleen pisti päänsä ulos parvekkeen ovesta, ilmestyirouva Haaramo pensaan takaa kallionkielekkeelle. Hänen tanakka,ihrainen ruumiinsa paistoi auringonvalossa ja sen kömpelöt liikkeettekivät naurettavan vaikutuksen nuorekkuuttaan uhkuvan luonnonkeskellä.
Kuului voimakas polskahdus. Vesi pärskähti korkealle ja kuinlihavuuttaan painava hylje oli rouva Haaramo viskautunut veteen.
Kyllikiltä pääsi nauruntirskahdus.
Olisipa näyttänyt toisenlaiselta, jos hän itse olisi seisonuttuolla päivän paahtamalla rantapaadella ja siitä laskeutunut veteenkepeästi kuin aaltoja souteleva alli. Sitten hän olisi palannutkallionkielekkeelle paistattamaan päivää, oikonut siinä nuoriajäseniään — noin — noin.
— O-o-h! — Hän oikaisihen ja nosti käsivartensa koholle kuinsyleilläkseen kesäistä maisemaa.
Samassa hän näki rouva Haaramon kapuavan vedestä kalliolle.
Hyvänen aika, pian oli ehkä lähdettävä ja tässä hän yhä seisoi!
Hän pyörähti takaisin huoneeseen, otti esille uuden uutukaisenkesäpuvun ja rupesi laittautumaan kuntoon. Puku oli vaaleansininen,hänen oma ompelemansa. Valkoinen merimiehenkaulus ja valkeatkalvosimet olivat sen ainoana koristuksena. Se vaatetti häntä. Häntiesi sen. Täytyi hymähtää mielihyvästä peiliin katsoessa.
— Neiti Vaarantaus, neiti Vaarantaus! — ulkoa kuului hätäilevä