Kirj.
Juhani Aho
WSOY, Porvoo, 1920.
Elli oli hänen nimensä.
Jo pienenä teki hänen mielensä tikapuille kiivetä, ensin alimmallepiille, sitten piitä ylemmä, yhtä piitä, kahta, ja määrä oli päästäneljännelle piille, joka oli paksumpi kuin muut. Ja sieltä sittenkatsella alaspäin keittiön rappusille, jossa kerjäläislapsialeikitteli, ja eteenpäin pihamaata pitkin, jonka keskellä Musti makasikäppyrässä. Kupeille ei nähnyt, kun oli toisella puolen porstuan seinäja toisella kellarin pääty. Ylemmä ei uskaltanut, vaikka olisi vähänmatkan päässä ollut toinen pii, yhtä paksu kuin neljäs, ja sieltä olisijo kellarin katon yli nähnyt. Eikä saanut tässäkään kauan iloita.Lapsentyttö huomasi ja sieppasi alas ja retuutti pois, eikä kimakkaitku auttanut.
Mutta kun ikä jatkui, ja pääsi tytöstä erilleen, niin piitäkorkeammalle joka päivä. Tuo toinen paksumpi pii oli kahdeksas, ja seoli kellarin harjan tasalla. Siitä varovasti kellarin katolle,syrjäsittäin, sydänalassa vähäinen vavistus, että jos äiti näkee jahuutaa pois. Mutta ei äiti nähnyt eivätkä lapset rappusilla. Ja kunkerran kellarin katolle pääsi, niin sieltä ei kukaan nähnyt, ja sielläsaattoi olla kuinka kauan tahansa, luisulla katolla lämpimässäpaisteessa.
Ja jopa näkyi maailmaa sinne! Vo-ooi! Ja vaikka minnepäin! Rakennuksenpäitse järvelle päin venheranta kokonaan ja venheet teloiltaan januottakota. Niityn rannassa mies vielä, joka käesteli Lahnalahdessa,venheen kokassa pikkuinen tyttö. Tuolla edempänä sitten, toisellapuolen järven, Iinmäen korkeat kukkulat, jonne päivä paistoi ja jostanäkyi taloja ja kellertäviä peltoja.
Pihamaan ja puutarhan yli oli maantielle päin peltoja aina kirkollesaakka. Maantietä ei näkynyt korkean ruispellon takaa, mutta maantienkohdan arvasi aidan seipäistä ja nousevasta pölystä ja ajavain päistä.Olisi tehnyt mieli välistä ihan siitä ilosta hyppiä, että täällä olieikä kukaan tiennyt ja saattaisi olla vaikka kuinka kauan, jos vainsaisi. Mutta ei uskaltanut hyppiä … näkisivät ja ehkä huutaisivatpois. Parasta oli olla hiljaa, painautua pitkäkseen luisulle katolleeikä hiiskua mitään … »niinkuin sirkka seinän raossa»…
Tie keittiöstä tupaan kulki kellarin päitse. Ihmisiä siinä alinomaaliikkui, mutta ei kukaan huomannut katolla olijaa. Kävi niitäkellarissakin, ovessa kolistelivat ja astioita kellarin sisässäliikuttelivat, mutta ei niistä kukaan mahtanut aavistaakaan, kuka olikatolla … vaikka se siellä mahallaan loikoi ja katseli päädynkohdalta alas aivan heidän päälakeensa ja tukan jakaukseen. Äitikinkulki monet kerrat kellariin, vaan ei hänkään huomannut … kantoimilloin niitäkin ja välistä meni tyhjin käsin. Sydäntä kutitti …tuskin sai naurunsa pidätetyksi, kun äitiä katseli… Jos olisi hiljaauukahtaa tai sammalta tai lastua heittää äidin päälle… Ei, ei,parasta on olla hiljaa, hiiskumatta … eivät ehkä milloinkaan löydä,saa olla täällä koko viikon … aivan likellä … eivätkä tiedä, missäon…
—Elli! huudettiin yht'äkkiä alhaalta. Missä Elli on? Oletteko nähneet,lapset, Elliä?
Se oli äiti, joka huusi. Elli painautui lujemmin kattoon ja koettipidättää nauruaan, joka pyrki tulemaan.—Ei tiedä äiti, missä Elli on… mutta ei Ellikään sano … antaa niiden ensin etsiä … missähänluulevat olevan…?
—Lapset, kuuletteko, oletteko nähneet Elliä?
—Ei olla nähty!
—Menkää etsimään jostain … puutarhasta tai…
Lapset juoksivat etsimään.—Antaa niiden etsiä … ei Elli huuda.
Äiti odotti kellarin e