Romaaninovelli
Kirj.
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1918.
»Palkkapiian Päiväkirjan»
omistan.
rakkaalle ystävälleni,
julmasti poisniitetylle runoilijalle
Juhani Alarik Siljolle.
Ikuisesti kiitollinen
tekijä.
Kesälehden, kesälehdon, iltalinnun aika…!
Oh, itse pellon oja, laitimmainen jokioja, lätäkkövesi on mielestänionnellisessa tilassa nyt! Mustat luiriaiset luistelevat sen kimaltavaapintaa, uskotellen tänne kammarputkan ikkunaan, että sadetta vuovaa!Pelästyin nimittäin äsken ojan vesirenkaita, kunnes käsitin ne noidenhauskojen itikoiden aikaansaamiksi, piirustelijoiden. Eipä ei, eiviskele tänään taivaani armas harmaita pisareita, ei ole pilvi synkänyöpeä, vaan hohtava ja helakka kuin jumalan pumpulipaali — ja ääretönPäivä, mustain vaarujen alla kauvan kuhkaillut, nyt paistaa niinhyvälle kuin huonollekin ihmiselle!
Kuparille hohtaa kyntömiehen purriparta, ja kartanon pellon kasoillaon suklaan ja mustikan karvainen kiilto, varjot tummaa silkkisamettia.Aina jostain näköpisteestä on rumakin kaunis! Oi, koko avaruus onihmeellistä ainehiukkastanssia, ja kaikki, kaikki mukana kieppuu!
Kesä tulee! Kesä tulee!
Uu-uu! Pillillä huudan, kesä tulee!
Poimulliset hiirenkorvat jo oikenivat pieniksi pihkalehdiksi, iloisestiliplattavaisiksi, ja minun ja kaikkien lehmien ihastukseksi uusiruoho voittoisasti viheriöitsee yli vanhan kellanlikaisen takun!Nuoret siansilmät kallistelevat kuin nurmeen hukkuneet tähdet, taivaanlyöttämät kevään ritarimerkit.
Syttyy, syttyy minunkin sydämessäni ilon tanssiva tähti, enkä minämuuta järkisyytä tunne kuin tämän iäti palaavan elämänkevään! Kun nytvaan voisin kyllin hartaana sen vastaan ottaa, nöyränä kuten yksiniistä kaikkien piilokkaimmista.
En yhtäkään lehteä leviämään päästä, en sipulinsylkkyä avautumaan,etten olisi mukana sitä tapahtumista toteamassa, sen ylläkiitollisuuttani henkimässä.
Oi, ollappa itse tuollainen tuore nuori ruoho, pienoisinlehtivihreähiukkanen, joka ilman hiilihaposta viiniä imee! Polvillanitahdon vielä kerran olla kaiken kauniin ja kultahenkisen edessä, maassamartaana rukoillen — — — elämä, elämä, ole vielä kerran luonani!
Tämän kerran — — — vaikka olenkin jo niin vanha — niin vanha, ettei seole ikinä tottakaan!
Kesän toinen päivä…
Nimitin tämän paperivihkoseni »Palkkapiian Päiväkirjaksi», vaikka arvo-eli korkonimeni onkin oikeastaan — taloudenhoitajatar! Eipä huimaavaikka yleneekin! Ollaan nimittäin erään ei vallan vanhan hienon,oppineen palveluksessa maalla sukukartanossa. Kuinka minä, vapaittenilmojen tumma lintu, kerran jouduin maanpäälle virkapaikkoja peräämään,on pitkä ja piinallinen juttu.
Huomasin nimittäin muutamana päivänä, ettei sitä tässä tyhmässämaailmassa pelkällä viisaudellakaan elä, kuten nuoruuden huimuudessakuvittelin, aikani ja onneni odotin. Ja olin jo niin retkunsekainenkatsellakin, etten päivin ilennyt enää ihmisten joukossa liikkua, vainhämärissä ja roskailmoilla asioilla hiivin. Nälkä ei näy, mutta koreusnäkyy! Ja olihan niitä papereita ja kursseja jos jonkinnäköisiä, niinettä sainhan paikan, kun astuin orjan siloihin — — —
Suurenmuhkea on talo, jonne